XXVIII
"Ihmeellistä! Nyt taas, kun tulin työhuoneestani ja kuljin tutuissasuojissa, heräsi sydämessäni toivo, ettei mitään ollut tapahtunut, mutta tuntiessani jodoformin ja karboolin iljettävän hajun,säpsähdin. Kyllä, kaikki on tapahtunut. Mennessäni pitkin käytäväälastenkamarin ohi, näin Lisan. Hän katsoi minuun säikähtyneinkatsein. Minusta näytti, että kaikki viisi lasta olivat siellä jakaikki katsoivat minuun. Menin ovelle, palvelijatar avasi sen minulleja poistui. Ensimäisenä osui silmiini vaimoni vaaleanharmaa puku, joka oli pantu tuolille ja joka oli musta verestä. Kahdenmaattavassavuoteessamme, minun vuoteessani – sille pääsi mukavammin – makasivaimoni, polvet koukussa. Hänen päänsä alla oli vain yksi, matalapielus, ja hänen aamunuttunsa oli auki. Haavalle oli asetettujotakin. Huoneessa oli raskas jodoformin haju. Ennen muuta ja enimminminua hätkähdyttivät hänen turvonneet kasvonsa, nenänsä ja silmienalla olevat mustelmat. Ne olivat syntyneet kyynärpääni survaisusta, kun hän koetti pidätellä minua. Kauneudesta ei ollut merkkiäkään, minä olin näkevinäni hänessä vain jotakin inhottavaa. Olin pysähtynytkynnykselle. 'Mene hänen luokseen', kehoitti käly. 'Ehkä hän katuu',ajattelin. 'Voinko antaa anteeksi? Hänhän kuolee, kyllä voin',ajattelin jalomielisesti. Menin hänen luokseen aivan vuoteen viereen.Hän kohotti vaivaloisesti katseensa minuun – hänen toinen silmänsäoli sinelmillä – ja sanoi takerrellen:
"'Olet saavuttanut tarkoituksesi, olet murhannut minut…' Ja hänenkasvoistaan kuvastui fyysillisten tuskien ja lähenevän kuolemantietoisuuden lävitse yhä sama tuttu eläimellinen viha. 'Lapsia … enkuitenkaan … anna sinulle… Hän (sisar) ottaa ne…'
"Siitä, mikä minusta oli tärkeintä – syyllisyydestään, uskottomuudestaan hän nähtävästi piti tarpeettomana puhua.
"'Riemuitse nyt siitä, mitä olet saanut aikaan,' sanoi hän, katsahtaenovelle, ja puhkesi nyyhkytyksiin. Ovella seisoi kälyni lasten kanssa.'Katso, mitä olet tehnyt.'
"Katsahdin lapsiin, hänen sinelmille lyötyihin kasvoihinsa, ja ensikerran unohdin itseni, oikeuteni, ylpeyteni, ensi kerran näin hänessäihmisen. Ja niin mitättömältä minusta näytti kaikki se, mikä oliminua loukannut, koko mustasukkaisuuteni, ja niin suurelta se, mitäolin tehnyt, että olisin tahtonut langeta hänen eteensä, painaakasvoni hänen käsiinsä ja pyytää anteeksi – mutta en rohjennut.
"Hän oli vaiti, silmät ummessa, ei nähtävästi jaksanut puhua enempää.Sitten hänen pahoinpidellyt kasvonsa värähtivät. Hän työnsi heikostiminut luotaan.
"'Miksi näin on tapahtunut? Miksi?'
"'Anna anteeksi', sanoin.
"'Anteeksi? Turhia… Kunpa vain en kuolisi', kirkaisi hän, kohottautuen, ja hänen kuumeesta loistavat silmänsä tuijottivatminuun. 'Olet saanut, mitä olet tahtonut!.. Vihaan sinua… Aih!Aah!' kirkaisi hän, nähtävästi hourien ja säikähtäen jotakin. 'Muttakaikki, kaikki ja hänet!.. Hän meni!.. Meni jo!.. Murhaa minut, murhaa, en pelkää sinua!..'
"Houreet eivät enää tauonneet. Hän ei enää tuntenut ketään. Samanapäivänä, puolenpäivän tienoissa, hän kuoli. Minut oli sitä ennen, kello kahdeksan aamulla, viety poliisiasemalle ja sieltä vankilaan.Ja siellä, odottaessani yksitoista kuukautta oikeudenkäyntiä jaasian päättymistä, mietin elämääni ja tilaani, ja ymmärsin kaikki.Aloin ymmärtää kolmantena päivänä: kolmantena päivänä minut vietiinsinne…"
Hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut pidättää nyyhkytyksiä javaikeni. Tyynnyttyään hiukan, hän jatkoi:
"Aloin ymmärtää vasta silloin kuin näin hänet ruumisarkussa…"
Hän alkoi taas nyyhkyttää, mutta hillitsi itsensä ja jatkoi:
"Vasta kun näin hänet jäykkänä ja kylmänä, ymmärsin, mitä olintehnyt. Ymmärsin, että minä, minä olin hänet murhannut, muuttanuthänet, joka oli elävä, liikkuva, lämmin olento, liikkumattomaksi, vahanjäykäksi, kylmäksi, ja ettei sitä voisi milloinkaan, missään, millään korjata. Se, joka ei ole kokenut sitä, ei voi sitäymmärtää… Ooh?" kirkaisi hän useita kertoja ja vaikeni sitten.
Istuimme kauan puhumatta mitään. Hän nyyhkytti ja vapisi, istuessaanedessäni. Hänen kasvonsa näyttivät pitenevän, kapenevan, ja suunäytti ulottuvan koko niiden leveydelle.
"Niin", virkkoi hän äkkiä. "Jos olisin tiennyt, mitä nyt tiedänolisivat asiat toisin. En olisi nainut häntä millään ehdolla … enolisi koskaan mennyt naimisiin".
Taas istuimme ääneti hyvän aikaa.
"Suokaa anteeksi…" Hän kääntyi poispäin ja asettui makaamaanpenkille, vetäen huopapeitteen ylitseen. Sillä asemalla, jolla minunoli poistuttava – kello oli silloin kahdeksan aamulla – menin hänenluokseen sanoakseni hyvästi. Hän joko nukkui tahi oli nukkuvinaan, mutta hän ei liikahtanutkaan. Kosketin häntä kädelläni. Hän työnsipeitteen syrjään, hän ei ollut nukkunut.
"Hyvästi", sanoin minä ojentaen käteni. Hän antoi kätensä ja hymähti, mutta niin surullisesti, että minua itketti.
"No niin, suokaa anteeksi", toisti hän samat sanat, joilla olipäättänyt kertomuksensa.