XXVI
Viimeistä edellisellä asemalla, kun junailija tuli ottamaanmatkaliput, panin tavarani kokoon ja menin vaunusillalle. Tietoisuussiitä, että ratkaisu oli lähellä, miltei käsissä, teki minut yhäkiihtyneemmäksi. Minua rupesi paleltamaan, ja leukani vapisi niinettä hampaat kalisivat. Menin koneentapaisesti joukon mukana asemaltakadulle, otin pika-ajurin, istuin ajoneuvoihin ja lähdin ajamaankotiin. Istuin katsellen harvoja ohikulkijoita ja talonmiehiäja ajoneuvojeni varjoa, joka lyhtyjen ohi ajaessamme ilmestyivuoroin eteen, vuoroin taakse, enkä ajatellut mitään. Puolisenvirstaa ajettuamme alkoi jalkojani paleltaa ja muistin riisuneenivaunussa villasukat jalastani ja panneeni ne matkalaukkuun. Missäoli laukku? Mukanako? Mukana oli. Entä kori? Muistin, että olinkokonaan unohtanut matkatavarat, mutta muistaen ottaneeni kuitin jakatsottuani, että se oli tallella, päätin, ettei kannata palata niitänoutamaan, ja ajoin edelleen.
Vaikka miten pingoittaisin nyt muistiani, en voi muistaa silloistamielentilaani: mitä ajattelin, mitä tahdoin, – en tiedä. Senmuistan vain, että tunsin jotakin kauheata ja sangen tärkeää olevanlähestymässä elämääni. Aiheutuiko tämä tärkeä siitä, että näinajattelin, vaiko siitä, että aavistin, – sitä en tiedä. Mahdollistaon sekin, että sen jälkeen, mitä tapahtui, kaikki sen edellisethetket ovat muistossani saaneet synkän sävyn. Saavuin portaideneteen. Kello kävi yhtä. Valaistut ikkunat olivat houkutelleetmuutamia ajureita portaiden luo odottamaan kyydittäviä (valo tulimeidän asunnostamme, salista ja vierashuoneesta). Rupeamattamiettimään, miksi meidän ikkunamme ovat vielä näin myöhäänvalaistuina, nousin yhä samassa tilassa, odottaen jotakin kauheaa, portaille ja soitin. Palvelijani, hyväsydäminen, uuttera ja hyvintyhmä – Jegor – avasi oven. Eteiseen astuessani osui ensimäisenäsilmiini vaatenaulakossa muiden vaatteiden vieressä riippuva miehenpäällystakki. Sen olisi pitänyt kummastuttaa minua, mutta minäen kummastunut, sillä olin odottanut näkeväni sen siinä. 'Niinpäsiis olikin', sanoin itselleni, kun kysyin Jegorilta, kuka meilläoli, ja hän mainitsi Truhatschevskin. Kysyin: 'Onko ketään muita?'Hän vastasi: 'ei ketään' suloisella äänensävyllä kuin olisi hänuskonut ilahduttavansa minua karkoittaessaan epäluuloni, että olisiollut vielä joku muukin. 'Vai niin, vai niin', virkahdin ikäänkuinitselleni. 'Entä lapset?' – 'Terveinä ovat; Jumalan kiitos. Ovat johyvän aikaa olleet nukkumassa.'
En kyennyt hillitsemään leukojeni tutinaa. 'Ei siis olekaan niin kuinajattelin: ennen luulin, että nyt on onnettomuus tapahtunut, muttakaikki olikin hyvin, ennallaan. Nyt eivät asiat olekaan ennallaan, nyt onkin tapahtunut, mitä mielessäni kuvailin, ajattelen sen olevanvain mielikuvitusta. Se olikin siis totta'.
Olin miltei purskahtaa itkuun, mutta samassa paholainen kuiskasikorvaani: 'itke sinä vain, rupea hentomieliseksi, sill' aikaa hetyynesti eroavat, todisteita ei ole, ja sinä saat ikäsi epäillä jakärsiä.' Heti hävisi hellämielisyyteni ja sijaan tuli kummallinentunne – te ette usko minua – ilon tunne, tunsin iloa siitä,että nyt loppuu kärsimiseni, että nyt voin rangaista häntä,pääsen hänestä, voin antaa vihalleni vallan. Ja minä päästinvihani valloilleen – muutuin pedoksi, julmaksi ja viekkaaksipedoksi. 'Älä mene, ei tarvitse', sanoin Jegorille, joka aikoimennä vierashuoneeseen, 'vaan kuulehan: mene pian ja ota ajuri…tässä on kuitti, käy noutamassa tavarat. Lähde menemään!' Hänmeni eteiskäytävän läpi ottamaan päällystakkinsa. Peläten hänensäikähdyttävän sisällä olijoita, seurasin häntä kamariinsa saakkaja odotin niin kauan kuin hän pukeutui. Vierashuoneesta, toisenhuoneen takaa, kuului puhetta ja veitsien ja lautasien kalinaa. Heolivat aterioimassa eivätkä olleet kuulleet soittoani. 'Kunpa vaineivät lähtisi nyt' ajattelin. Jegor oli saanut astrakaanikauluksisenpäällystakkinsa ylleen ja lähti. Minä päästin hänet ulos ja suljinoven hänen jälkeensä. Minua kauhisti, kun huomasin jääneeni yksin, jaajattelin, että nyt oli toimittava. Kuinka – sitä en vielä tiennyt.Tiesin vain, että kaikki oli selvää, että hänen syyllisyyttään eienää voinut epäillä ja että kohta olisin rankaiseva häntä ja tekevävälimme selviksi.
Vielä vähän aikaa sitten olin epäröinyt ja arvellut: 'ehkä se eisittenkään ole totta, olen ehkä erehtynyt', mutta nyt en enääepäillyt. Päätökseni oli horjumaton. Minun selkäni takana, kahdenhänen kanssaan, yösydännä! Unohtaen kaiken varovaisuuden! Tahi vieläpahempaa: tahallista rohkeutta, julkeutta rikoksen teossa, jottatämä julkeus voisi olla hänen syyttömyytensä todistuksena. Kaikkioli selvää. Ei epäilyksen sijaa. Pelkäsin vain, että he jotenkutenennättäisivät erota, keksisivät vielä uuden petoksen ja riistäisivätminulta siten todistamisen mahdollisuuden. Ja päästäkseni pikemminheidän kimppuunsa menin varpaillani saliin, jossa he istuivat, envierashuoneen vaan eteiskäytävän ja lastenhuoneen kautta.
Ensimäisessä lastenhuoneessa nukkuivat pojat. Toisessa hoitajatarliikahti, näytti aikovan herätä, ja minä kuvailin mielessäni, mitähän ajattelisi, saadessaan tietää kaiken, ja silloin tunsin yht'äkkiäsellaista sääliä itseäni kohtaan, etten voinut pidättää kyyneliäni,ja jotten olisi herättänyt lapsia, juoksin varpaisillani käytävään jatyöhuoneeseeni, vaivuin sohvalle ja puhkesin nyyhkytyksiin.
Minä – kunniallinen mies, minä – vanhempieni poika, minä, jokakoko elämäni olin uneksinut perhe-elämän onnesta, mies, joka enmilloinkaan ollut pettänyt häntä… Ja nyt! Viiden lapsen äiti, jasyleilee soittoniekkaa, koska tällä on punaiset huulet!
'Ei, hän ei ole ihminen! Narttu hän on, saastainen narttu! Lastensahuoneen vieressä, joita hän on teeskennellyt rakastavansa kokoelämänsä ajan. Ja kirjoittaa minulle sillä tavoin! Ja niin julkeastiheittäytyy syliini! Mutta mistäpä minä tiedän? Kenties on näinollut kaiken aikaa. Kuka tiesi, vaikka hän olisi palvelijain kanssasiittänyt kaikki nämä lapset, joita minä pidän ominani.
"Huomenna olisin tullut kotiin, ja hän olisi ottanut minut vastaansomasti järjestettyine hiuksineen, kauniine vartaloineen, velttoine, siroine liikkeineen (näin selvästi edessäni hänen ihastuttavat, vihamieliset kasvonsa) – ja tämä mustasukkaisuuden peto olisipysynyt koko elämän ajan sydämessäni ja raadellut sitä. Mitähänhoitajatar ajattelee … Jegor… Ja Lisa parka! Hän on jo huomannutjotakin. Ja tämä julkeus, tämä valhe, tämä eläimellinen aistillisuus, jonka niin hyvin tunnen!' ajattelin.
"Aioin nousta, mutta en voinut. Sydämeni sykki niin ankarasti, ettenvoinut pysyä jaloillani. Kuolen halvaukseen. Hän surmaa minut. Se onhänelle oikein. Mutta miksi antaa hänen surmata! Ei se olisi hänelleliian edullista, sitä mielihyvää en suo hänelle. Tässä minä istun jahe tuolla syövät ja nauravat… Niin, vaikkapa hän ei ollutkaan enäänuorimpia, ei tuo mies kuitenkaan häntä hylkinyt, olihan hän sentäänkauniinpuoleinen, ja ainakin hän oli vaaraton hänen kallisarvoiselleterveydelleen, sehän oli pääasia. Ja miksi en kuristaisi häntäsilloin, ajattelin, muistaen kuinka viikko takaperin ajoin hänettyöhuoneestani ja särjin huonekaluja. Muistin elävästi sen tilan, jossa olin silloin; enkä ainoastaan muistanut, vaan tunsin nytkinsamaa tarvetta saada lyödä, hävittää. Tahdoin toimia, ja kaikkiajatukset, paitsi niitä, jotka olivat tarpeen toimiakseni, haihtuivatmielestäni. Jouduin siihen tilaan, johon fyysillinen kiihoitussaattaa eläimen tahi ihmisen vaaran hetkellä, jolloin ihminen toimiitäsmällisesti, hätäilemättä, jättämättä silti ainoatakaan hetkeäkäyttämättä, pyrkien vain yhteen ainoaan, määrättyyn päämäärään.
"Ensi työkseni vedin saappaat jalastani, menin sukkasillani seinänluo, jolla sohvan yläpuolella riippui pyssyjä ja tikareita, ja otinkäyrän madaskolaisen tikarin, jota ei ollut kertaakaan käytetty jajoka oli hyvin terävä. Vedin sen tupesta. Tuppi putosi sohvan taakse,ja muistan, että sanoin itsekseni: 'täytyy sitten etsiä se, muuten envoi hävitä'. Sitten riisuin päällystakin, joka oli koko ajan ollutylläni ja menin kevyesti astuen sukkasillani ovelle".