XVII
"Niin me elimme. Välimme kävivät yhä vihamielisemmiksi, ja lopultajouduimme siihen, että erimielisyys ei herättänyt vihamielisyyttä,vaan vihamielisyytemme toisiamme kohtaan teki meidät erimielisiksi; sanoipa hän mitä tahansa, minä olin jo ennakolta eri mieltä, ja hänaivan samoin.
"Neljäntenä vuotena kävi meille kummallekin kuin itsestään selväksi, ettemme voineet ymmärtää toisiamme, olla keskenämme yhtä mieltä.Herkesimme yrittämästä puhua ajatuksiamme päähän saakka. Mitäyksinkertaisimmissa asioissa, erittäinkin mikä koski lapsia, pysyimmekumpikin järkähtämättömästi omalla kannallamme. Mielipiteet, joistapidin kiinni, eivät, kuten nyt muistelen, olleet minulle niinsuuriarvoisia, etten olisi voinut niistä tinkiä; mutta hän olitoista mieltä, ja sellainen tinkiminen olisi merkinnyt peräytymistähänen voitokseen, ja siihen en voinut myöntyä. Eikä hänkään omaltataholtaan. Hän oli luullakseni aina mielestään oikeassa minuunnähden; samoin olin minäkin omissa silmissäni aina puhdas hänenedessään. Kahdenkesken ollessamme olimme aina tuomitut joko olemaanvaiti tahi puhelemaan seuraavaan tapaan, jollaisia keskusteluja, kuten uskon, eläimillä voi olla keskenään: 'paljonko kello on? lieneeaika mennä nukkumaan. Mitä tänään on päivälliseksi? Mihin lähtisimme?Mitä on sanomalehdessä? Täytyy lähettää kutsumaan lääkäri. Mashallaon kurkku kipeä.' Tarvitsi vain hituisen verran poiketa tästämahdottomuuteen saakka kutistuneesta keskusteluaineistosta, niinjo oli kiista valmis. Sanasota ja kiukunpurkaus saattoi syntyäkahvista, pöytäliinasta, ajoneuvoista, epäonnistuneen kortinlyömisestä pelissä, – asioista, joilla ei voinut olla kummallekaanmitään suurta merkitystä. Ainakin minussa syttyi aina raivoisasuuttumus häntä kohtaan. Katselin toisinaan, kuinka hän kaasi teetä,kiikutteli jalkaansa, kohotti lusikkaa huulilleen, vaapotteli siinälientä ja imi sitä suuhunsa, ja vihastuin häneen sellaisesta kuinjostakin perin sopimattomasta teosta. En huomannut silloin, ettävihamielisyyden ajanjaksot syntyivät aivan säännöllisesti, ollen eripitkiä sen mukaan kuinka kiihkeitä olivat sen tunteen puuskat, jotasanoimme rakkaudeksi: rakkaudenpuuska – vihamielisyyden ajanjakso, kiihkeä rakkaudenpuuska – pitkä-aikainen vihamielisyys, heikompilemmenleimahdus – lyhyt vihamielisyydenaika. Emme ymmärtäneetsilloin, että tuo rakkaus ja vihamielisyys olivat aivan samaaeläimellistä tunnetta, että ne olivat vain saman tunteen kaksiäärimmäistä ilmenemismuotoa. Elämämme olisi ollut hirvittävä, josolisimme oikein oivaltaneet asemamme; mutta emme sitä oivaltaneetemmekä nähneet. Ihmisen onni ja onnettomuus on siinä, että häneläessään väärin voi sokaista silmänsä, niin ettei näe tilansakauheutta. Niin me teimme. Hän koetti etsiä unohdusta jännitetystä,aina kiireisestä askartelusta: huolehtimalla taloudesta, huoneidensisustamisesta, omista ja lasten vaatetuksesta, lasten luvuistaja terveydestä. Minulla oli samaten oma – raivoni: virkaan, metsästykseen, kortinpeluuseen. Olimme kumpikin alati toimessa.Tunsimme kumpikin, että mitä enemmän meillä on kaikenlaista hommaa, sitä ilkeämpiä voimme olla toisillemme. 'Hyvä sinun on virnistellä',ajattelin hänestä, 'koko yön olet kiusannut minua oikuillasi, jaminun on huomenna oltava istunnossa'. 'Kyllä sinulla on hyvä', sanoihän, eikä vain ajatellut, 'minä olen saanut valvoa koko yön lapsentähden'. Nuo uudet hypnotismi-, mielisairaus- ja hysteerisyysteoriatovat typeryyttä, eikä mitään joutavaa, vaan vahingollista, saastaistatyperyyttä. Vaimoni olisi Charcot [Charcot, Jean Martin, (1825-93), kuuluisa ranskalainen lääkäri, jonka hermosairaus- ja varsinkinhysteriateoriat aikoinaan herättivät suurta huomiota. Suom. muist.]varmasti selittänyt hysteeriseksi ja minut epänormaaliksi ja olisialkanut parannella. Eikä siinä kuitenkaan ollut mitään parannettavaa.
"Niin elimme alituisessa sumussa näkemättä sitä tilaa, missä olimme.Ja ellei olisi tapahtunut niinkuin tapahtui, olisin elänyt sitenvanhuuteen saakka, olisinpa kuollessani vielä ajatellut, ettäolen elänyt elämäni hyvin, en tosin kiitettävän hyvin, mutta enhuonostikaan elänyt, kuten kaikki elävät; en olisi havainnut sitäpohjatonta onnettomuuden ja saastaisen valheen allikkoa, jossa olinrypenyt.
"Mutta me olimme kaksi toinen toistaan vihaavaa vankia, jotka olikytketty kiinni toisiinsa, samalla kahleella, jotka myrkyttivättoistensa elämän ja koettivat olla sitä näkemättä. En vielä sillointiennyt, että sadasta avioliitosta on yhdeksänkymmentäyhdeksänsamanlaisia helvettejä kuin minunkin, ja ettei toisin voikaan olla.Silloin en vielä tiennyt sitä toisista enkä itsestäni".
* * * * *
"Ihmeellistä, millaisia yhtäläisyyksiä on oikealla ja väärälläkinelämällä! Sekin, että kun vanhemmat ovat tehneet elämän toisilleensietämättömäksi, käyvät kaupunkiolosuhteet välttämättömiksi lastenkasvattamiselle, ja silloin tulee tarve siirtyä asumaan kaupunkiin".
Hän vaikeni ja päästi pari kertaa omituisen äännähdyksensä, joka nytjo muistutti pidäteltyä nyyhkytystä. Tulimme asemalle.
"Paljonko kello on?" kysyi hän.
Katsoin; kello oli kaksi.
"Ettekö ole väsynyt?" kysyi hän.
"En, mutta te ehkä olette?"
"Minua ahdistaa. Kävelen hiukan, käyn juomassa vettä".
Hän meni horjuen vaunun lävitse. Minä istuin yksin, miettien kaikkea, mitä hän oli minulle kertonut, ja vaivuin ajatuksiini, niin ettenlainkaan huomannut, kun hän tuli takaisin toisesta ovesta.