XXI
"Sellaiset olivat suhteemme, kun tuo toinen mies ilmestyi. Hän saapuiMoskovaan – hänen nimensä on Truhatschevski – ja tuli tapaamaanminua. Tuli kerran aamulla. Otin hänet vastaan. Olimme joskussinutelleet toisiamme. Hän luovi 'teidän' ja 'sinun' välillä, pyrkienkuitenkin 'sinua' kohti, mutta minä ohjasin suoraan 'teihin', jahän alistui kohta. Heti ensi silmäykseltä tunsin vastenmielisyyttähäntä kohtaan. Mutta – kummallista! – jokin ihmeellinen, kohtalokasvoima esti minua työntämästä häntä luotani, loitontamasta, ja pakottiminua lähentämään häntä itseeni. Olisinhan perin mutkattomasti voinutpuhella hänen kanssaan kylmänlaisesti, sanoa hyvästi, esittelemättähäntä vaimolleni. Mutta eipähän, tulin kuin vartavasten puhuneeksihänen soitostaan, mainitsin kuulleeni, että hän oli heittänytviulunsoiton. Hän vastasi että hän, päinvastoin, nyt soitti enemmänkuin ennen. Muisteli, että minäkin soittelin ennen. Vastasin, ettensoita enää, mutta että vaimoni soittaa hyvin. Merkillistä! Suhteenihäneen tapaamisemme ensimäisenä päivänä, ensimäisellä hetkellä olisellainen, kuin se voi olla vasta kaiken sen jälkeen, mitä tapahtui.Siinä oli jotakin pingoittunutta: tarkkasin jokaista hänen ja itsenilausumaa sanaa ja annoin niille tärkeän merkityksen.
"Esittelin hänet vaimolleni. Heti sukeutui keskustelu musiikista jahän tarjoutui avuliaasti soittamaan vaimoni kanssa. Vaimoni, kutenaina viime aikoina, esiintyi sangen viehkeästi ja miellyttävästi, oli levottomuutta herättävän kaunis. Vieras selvästikin miellyttihäntä kohta ensi näkemältä. Sitäpaitsi hän ilostui siitä, että saisitilaisuuden yhteissoittoon viulun kanssa, mistä hän tavattomastipiti, niin että oli palkannut sitävarten viulunsoittajan teatterista; tuo ilo kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta katsahtaessaan minuun hänheti oivalsi, mitä mielessäni liikkui, ja hänen ilmeensä muuttui,ja niin alkoi molemminpuolisen pettämisen näytteleminen. Hymyilinystävällisesti ja koetin näyttää olevani erittäin mielissäni.Hän, silmäillen vaimoani sillä tavalla kuin kaikki siveettömätmiehet silmäilevät kauniita naisia, tekeytyi ikäänkuin hänenmielenkiintonsa olisi ollut pelkästään keskusteluaineessa, joka eivähäistäkään kiinnittänyt hänen mieltään; vaimoni koetti näyttäävälinpitämättömältä, mutta minun teeskennelty mustasukkaisen-hymyni, jonka hän sangen hyvin tunsi, ja toisen himokkaat silmäyksettekivät hänet levottomaksi. Näin, että hänen silmiinsä tuli hetiensi kohtaamisen aikana kiihkeä loiste ja että heidän välillään, luultavasti mustasukkaisuuteni vaikutuksesta, näytti syntyvänkuin sähkövirta, joka teki heidän katseensa ja hymynsä sävynsamanlaiseksi. Vaimoni punastui – vieras punastui. Hän hymyili – vieraskin hymyili. Haasteltiin musiikista, Pariisista, kaikenlaisistajoutavuuksista. Truhatschevski nousi lähteäkseen ja jäi seisomaan, hymyillen, painaen hattuaan vapisevaa reittään vasten, katsoenvuoroon vaimooni, vuoroon minuun, ikäänkuin odottaen, mitä teemme.Muistan sen hetken erikoisen hyvin siksi, että sillä hetkellä olisinvoinut olla kutsumatta häntä, ja silloin ei olisi mitään tapahtunut.Mutta minä katsahdin häneen, katsahdin vaimooni. 'Äläpäs luule, että olen mustasukkainen', sanoin ajatuksissani vaimolleni, 'tahiettä pelkään sinua', sanoin ajatuksissani vieraalleni ja pyysinhäntä tuomaan jonakin iltana viulun mukaansa ja soittamaan vaimonikanssa. Vaimoni katsahti hämmästyneenä minuun, punastui ja, ikäänkuinpelästyen, rupesi estelemään, selittäen, ettei hän soita kyllinhyvin. Hänen estelemisensä suututti minua, ja minä kehoittelin yhäinnokkaammin. Muistan sen omituisen tunteen, joka valtasi minutkatsoessani hänen niskaansa, kaulaansa, jonka valkoinen hipiäjyrkästi erottautui mustasta jakaukselle kammatusta tukastaan, hänenmennessään luotamme ponnahtelevin, lintumaisin askelin. Minun täytyitunnustaa itselleni, että tuon miehen läsnäolo kiusasi minua. Minunvallassani on, ajattelin, toimittaa niin, etten milloinkaan enää näehäntä. Mutta sittenhän vain tunnustaisin pelkääväni häntä! Ei, minäen pelkää häntä. Se olisi liian alentavaa, puhuin itselleni. Ja vieläeteisessä, tietäen vaimoni kuulevan, kehoitin häntä tulemaan jo tänäiltana viuluineen. Hän lupasi tulla ja lähti.
"Illalla hän tuli viuluineen, ja he soittelivat. Mutta kesti jonkunaikaa, ennenkuin soittaminen luonnistui, – ei ollut niitä nuotteja, joita hän tarvitsi, ja niitä kappaleita, joita oli, ei vaimoniosannut soittaa valmistelematta. Minä rakastan suuresti musiikkiaja avustin heitä laittamalla kuntoon nuottitelinettä ja kääntämällälehteä. He soittivat joitakuita 'sanattomia lauluja' ja eräänMozartin sonaatin. Truhatschevski soitti erinomaisesti: hänellä olisuuressa määrin sitä, mitä sanotaan soinnuksi. Senlisäksi hänelläoli hienostunut, jalo maku, mikä ei ollut ensinkään ominaista hänenluonteelleen.
"Hän oli tietenkin aika tavalla etevämpi vaimoani ja auttoi tätä,samalla kuitenkin kohteliaasti kehuen hänen soittoaan. Hänenkäytöksensä oli moitteeton. Vaimoni näytti olevan kiintynyt vainmusiikkiin ja oli sangen teeskentelemätön ja luonnollinen. Minä,vaikkakin koetin näyttää olevani innostunut musiikkiin, kärsin kokoillan mustasukkaisuuden tuskia.
"Kohta ensi hetkellä, kun hänen ja vaimoni katseet kohtasivattoisensa, näin että eläin, joka asui heissä molemmissa, vastoinkaikkia tilanteen ja seurapiirin sovinnaissääntöjä, kysyi: 'voiko?'ja vastasi: 'kyllä, kernaasti'. Huomasin, ettei hän ollut mitenkäänodottanut kohtaavansa vaimossani, moskovalaisessa säätyläisnaisessa, niin ihastuttavaa naista, ja oli siitä iloinen. Iloinen siksi, etteihänellä ollut pienintäkään pelkoa siitä, että tämä ei suostuisi.Kysymys oli vain siitä, ettei sietämätön aviomies häiritsisi. Josolisin itse ollut puhdas, en olisi sitä ymmärtänyt, mutta minä,kuten useimmat muut, olin ajatellut naisista samoin, ennenkuinmenin naimisiin, ja siksi hänen sielunsa oli minulle kuin avoinkirja. Erikoisesti kärsin siitä, että selvästi tajusin, etteihän tuntenut minua kohtaan muuta kuin alituista vihamielisyyttä,jonka vain silloin tällöin keskeyttivät tottumukseksi käyneetaistillisuudenpuuskat, mutta tämä mies – sekä ulkonaisenhienostuneisuutensa ja uutuutensa että varsinkin kieltämättömänmusikaalisen lahjakkuutensa avulla, lähentymisen, jonka yhteissoittosai aikaan, sen vaikutuksen avulla, joka musiikilla, erittäinkinviulunsoitolla on tunteikkaihin luonteisiin, – varmasti, ilmanpienintäkään epäilystä, ei ainoastaan miellyttäisi, vaan voi saadavaimon kokonaan valtoihinsa, mielensä mukaan muokata ja muuntaahänet, tehdä hänestä mitä suinkin haluaisi. Näin sen selvästi jakärsin hirvittävästi. Mutta siitä huolimatta, tahi ehkä juurisenvuoksi, jokin voima pakotti minut vastoin tahtoani olemaan hänelleperin kohtelias, eikä vain kohtelias, vaan suorastaan ystävällinen.Vaimoni ja hänen tähtensä tein sen näyttääkseni, etten pelännythäntä, ja itseni tähden ehkä pettääkseni itseäni, – en tiedä, muttakohta ensi tapaamisestani lähtien tunsin, etten voinut olla vilpitön.Minun oli pakko, jotten olisi haluani noudattaen heti tappanut häntä,tekeytyä ystävälliseksi. Juotin hänelle aamiaispöydässä kalliitaviinejä, ihastelin hänen soittoaan, puhuessani hymyilin hänelle mitäherttaisimmin ja kutsuin hänet seuraavaksi sunnuntaiksi päivälliselleja soittamaan vielä vaimoni kanssa. Sanoin kutsuvani joitakuitatuttavianikin, musiikin ihailijoita, kuulemaan hänen soittoaan. Niinpäättyi se vierailu".
Posdnishev muutti asentoaan ankaran kiihtymyksen vallassa ja päästitaas ominaisen äännähdyksensä.
"Oli aivan ihmeellistä, kuinka tuon miehen läsnäolo vaikutti minuun",jatkoi hän, kyeten nähtävästi vain vaivoin pysymään tyynenä. "Tulentoisena tahi kolmantena päivänä senjälkeen kotiin näyttelystä, astuneteiseen ja tunnen yht'äkkiä jotakin raskasta, ikäänkuin kiven, laskeutuvan sydämelleni enkä voi selittää itselleni, mitä se on.Mennessäni eteisen poikki olin huomannut jotakin, mikä muistuttiminulle hänestä. Vasta työhuoneeseen tultuani tajusin, mitä seoli, ja menin takaisin eteiseen tarkistaakseni huomioni. En olluterehtynyt, siellä riippui hänen viittansa. Kuosin mukainen viitta.(Kaiken, mikä koski häntä, vaikka en selvittänytkään itselleni, minäpanin tarkoin merkille.) Ajattelen: niinpä niin, hän on täällä.Menen saliin, en vierashuoneen vaan lasten lukuhuoneen lävitse.Lisa, tyttäreni, istuu kirjan ääressä, ja pöydän luona lapsenhoitajapienimmän kanssa leikittelee jollakin kannella. Salin ovi oliraollaan ja sieltä kuulen tasaisia arpeggiolyöntejä ja hänen javaimoni äänen. Koetan kuunnella, mutta en eroita sanoja. Soinnutpianolla ovat nähtävästi vain tarkoitetut estämään heidän puhettaan, suuteloita … ehkä kuulumasta. Hyvä Jumala, mikä silloin heräsiminussa! Mitä kuvailinkaan mielessäni! Kun vain muistelenkin petoa, joka silloin heräsi sielussani, niin minua hirvittää! Sydämeni tuntuipuristuvan kokoon, lakkasi hetkeksi sykkimästä ja alkoi sittenvimmatusti takoa. Voimakkain tunteeni oli, kuten aina suuttumuksenhetkinä, sääli itseäni kohtaan. Lasten aikana! hoitajan aikana!ajattelin. Olin varmaan kauhean näköinen, sillä Lisakin katsoi minuunoudosti. Mitä minun oli tekeminen? Menisinkö sisään? En voi: teenvielä Herra tiesi mitä. Mutta poistuakaan en voi. Hoitaja katsoominuun, kuten ymmärtäisi asemani. En voi muuta kuin mennä sisään,päätin, ja avasin nopeasti oven. Truhatschevski istui pianon ääressäja soinnutteli arpeggioitaan ylöspäin taivutetuilla, pitkillä,valkoisilla sormillaan. Vaimoni seisoi pianon kulmassa avattujennuottilehtien ääressä. Hän ensimäisenä näki tahi kuuli, kun tulin, jakatsahti minuun. Joko hän pelästyi ja tekeytyi rauhalliseksi tahi eitodellakaan pelästynyt mutta hän ei vavahtanut eikä liikahtanutkaan, vaan ainoastaan punastui, sitäkin vasta hetkisen kuluttua.
"'Olenpa iloinen, että tulit; emme ole voineet päättää, mitä mesunnuntaina soittaisimme', sanoi hän sellaisella sävyllä, jota eiolisi käyttänyt, jos olisimme olleet kahden. Tämä ja se, että hänsanoi 'me' puhuessaan itsestään ja Truhatschevskista, suututti minua.Tervehdin ääneti.
"Truhatschevski puristi kättäni ja alkoi heti, kuten minusta näytti, ivallisesti hymyillen selittää, että hän oli tullut tuomaan nuotitsunnuntaista soittoa varten ja että he eivät olleet päässeetyksimielisyyteen siitä, mitä olisi soitettava: vaikeampaako, klassillista, nimittäin Beethovenin viulusonaatti, vaikopikkukappaleita. Tämä kaikki oli niin luonnollista ja yksinkertaista, ettei ollut mitään, mihin olisi voinut takertua, mutta kuitenkin näinja olin varma siitä, että se oli valhetta ja että he olivat sopineetkeskenään, miten pettäisivät minua.
"Kiusallisimpia seikkoja mustasukkaiselle (ja niitähän ovat meidänyhteiskunnassamme kaikki) ovat määrätyt seuraelämän säännöt, jotkasuovat miehelle ja naiselle tilaisuuden mitä läheisimpään javaaralliseen kosketukseen keskenään. Narrina pidettäisiin sitä, jokayrittäisi vastustaa lähentymistä tanssiaisissa, lääkärin ja hänennaispotilaansa keskinäistä läheisyyttä, lähentymistä taiteen – maalaustaiteen ja erittäinkin musiikin – harjoittamisessa. Kaksiihmistä harjoittaa kahden taiteista jalointa – soitantoa; siinä onvälttämätöntä jonkinlainen läheisyys; eikä sellaisessa lähentymisessäole mitään moitittavaa. Vain typerä, mustasukkainen aviomies voisiinä nähdä jotakin paheksuttavaa. Ja kuitenkin kaikki tietävät, että juuri näiden toimien avulla, erittäinkin musiikin, tapahtuvatuseimmat huorinteot meidän yhteiskunnassamme.
"Hämmennys, joka kuvastui kasvoissani, sai nähtävästi heidätkinhämilleen: en saanut hyvään aikaan sanaakaan suustani. Olin kuinsuu alaspäin käännetty pullo, josta vesi ei pääse juoksemaan poissentähden, että pullo on liian täysi. Minun teki mieleni herjatahäntä, ajaa hänet tiehensä, mutta tunsin, että minun taas täytyi ollahäntä kohtaan rakastettava ja ystävällinen. Niin teinkin. Tekeydyinikäänkuin olisin hyväksynyt kaiken, taaskin tuon kummallisen tunteenvaikutuksesta, joka pakotti minut osoittamaan hänelle sitä suurempaaystävällisyyttä, mitä enemmän hänen läsnäolonsa minua kiusasi. Sanoinhänelle, että luotan hänen makuunsa ja neuvoin vaimoni tekemäänsamoin. Hän viipyi vielä niin kauan, kuin oli välttämätöntä senepämiellyttävän tunnelman haihduttamiseksi, jonka minun odottamatontuloni, saikähtynyt ilmeeni ja äänettömyyteni oli aikaansaanut, japoistui sitten, kun muka oli päätetty, mitä huomenna soitettaisiin.Mutta minä olin vakuutettu siitä, että siihen verraten, mikä heidänmieltään oli kiinnittänyt, oli kysymys siitä, mitä soitettaisiin, heille täysin yhdentekevä.
"Saattelin hänet erinomaisen kohteliaasti eteiseen. (Kuinkapa enolisi saattanut miestä, joka oli tullut häiritsemään ja tuhoamaankokonaisen perheen onnea!) Puristin tavattoman ystävällisesti hänenvalkoista, pehmeää kättään."