XXV
Junailija tuli vaunuun, ja huomattuaan kynttilämme palaneen melkeinloppuun, sammutti sen asettamatta uutta sijaan. Ulkona alkoi valjeta.Posdnishev oli vaiti, hengittäen raskaasti koko ajan, niin kauankuin junailija oli vaunussa. Hän jatkoi kertomustaan vasta kun tämäoli poistunut ja puolipimeässä vaunussa kuului vain ikkunalasienhelähtely ja kauppapalvelijan tasainen kuorsaaminen. Sarastuksenpuolihämärässä ei Posdnishevia ensinkään näkynyt. Kuulin vain hänenyhä kiihtyneemmän, kärsivän äänensä.
"Minun oli ajettava viisineljättä virstaa hevosilla ja kahdeksantuntia junassa. Hevosmatka oli ihana. Oli syyspäivä, pakasti jaaurinko paistoi kirkkaasti. Tiedättehän, sellainen aika, jolloinrattaiden pyörät painavat jäljen kovahkoksi ajettuun tiehen. Tietolivat tasaiset, päivänvalo selkeä, ilma reipastuttava. Vankkureissaoli mukava ajaa. Päivänkoitossa matkalle lähtiessäni kävi mielenikeveämmäksi. Katsellessani hevosia, ja vastaantulijoita, unohdinminne olin matkalla. Toisinaan minusta tuntui, että ilman muuta vainajan, ja ettei sitä mikä minut oli pakottanut lähtemään, lainkaanollut olemassa. Ja minusta oli erittäin mieluista unohtua sillätavoin. Kun taas muistin matkani tarkoituksen, sanoin itselleni:'sittenpähän näet, älä ajattele.' Puolimatkassa tuli kaiken lisäksiviivähdys, mikä vieläkin enemmän hajoitti ajatuksiani: vankkuritvioittuivat ja ne oli korjattava. Tällä vioittumisella tuli olemaantärkeä merkitys, sillä sentähden en joutunutkaan Moskovaan kelloviideksi, kuten olin laskenut, vaan vasta kahtatoista käydessä,koska en ennättänyt pikajunaan vaan täytyi jäädä seuraavaan, matkustajajunaan. Matka kärryjä hakemaan, korjaus, maksunsuorittaminen, teenjuonti kievaritalossa, juttelu pihamiehen kanssa, – kaikki tämä johti ajatuksiani muihin asioihin. Hämärissä kaikkioli valmiina ja minä lähdin taas matkaan, ja yöllä oli vieläkinparempi matkustaa kuin päivällä. Oli uudenkuun aika, hiukan pakkasta, keli oli vielä erinomainen, hevoset mainiot, ajaja iloinen, ja minäajoin ja nautin, ajattelematta juuri lainkaan sitä, mikä minuaodotti, tai oikeastaan juuri siksi tunsin aivan erikoisen suurtanautintoa, että tiesin mikä minua odotti, ja sanoin hyvästi tämänelämän riemuille. Mutta rauhallinen mielentilani, mahdollisuuslannistaa tunteeni, oli lopussa, kun hevosmatka päättyi. Niin piankuin olin astunut rautatievaunuun, muuttui kaikki aivan toiseksi.Tämä kahdeksantuntinen rautatiematka oli minulle niin hirveä, ettenikänäni sitä unohda. Mistä lie johtunut, siitäkö, että istuuduttuanivaunuun aloin kiihkeästi kuvailla mielessäni olevani jo perillä,vai siitä, että rautatie vaikuttaa niin kiihottavasti ihmiseen, mutta siitä hetkestä lähtien kun olin tullut vaunuun, en enääkyennyt hallitsemaan mielikuvitustani, ja se loi lakkaamatta eteenimustasukkaisuuttani kiihdyttäviä näkyjä, toisen toisensa jälkeen, toisen toistaan kyynillisemmän, ja kaikki vain siitä – siitä, mitäkotona tapahtui minun poissaollessani, kuinka hän petti minua, vihasta ja eräänlaisesta oman häpeäni juopumuksesta, tarkastellessaninäitä mielikuvia, enkä voinut karkoittaa niitä mielestäni; en voinuthaihduttaa niitä, en voinut olla loihtimatta niitä esiin. Eikä siinäkyllin, vaan mitä enemmän syvennyin tutkimaan mielikuvitukseni luomianäkyjä, sitä lujemmin aloin uskoa niiden todellisuuteen. Näidenmielikuvien selväpiirteisyys näytti minusta todistavan, että se, mitä kuvittelin mielessäni, oli todellista. Jokin pahahenki keksi jakuiskasi minulle mitä kauheimpia mahdollisuuksia. Mieleeni muistuikauan sitten sattunut keskusteluni Truhatschevskin veljen kanssa,ja minulle tuotti eräänlaista riemua raadella sieluani sillä, ettäsovellutin sitä Truhatschevskiin ja vaimooni.
"Siitä oli kulunut pitkä aika, mutta muistin sen kuitenkin.Truhatschevskin veli mainitsi kerran, kun häneltä kysyttiin,käykö hän porttoloissa, että säädyllinen mies ei mene sellaisiinpaikkoihin, joissa voi saada tauteja ja joissa muutoinkin onsaastaista, kun kuitenkin aina voi löytää säädyllisenkin naisen.Ja niinpä hänen veljensä oli löytänyt minun vaimoni. Tosin hän eienää ole nuorempia, jokunen hammaskin lienee lähtenyt, ja hiukanturpeahko hän on, ajattelin hänen puolestaan, mutta mitä tehdä,täytyy käyttää hyväkseen sitä, mitä saa. Hän osoittaa alentuvaisuuttavaimoani kohtaan, ottaen hänet rakastajattarekseen, sanoin itselleni.Onhan hän kuitenkin vaaraton hänen kalliille terveydelleen… Ei,se on mahdotonta! ajattelen kauhistuen. Ei ole mitään sellaistatapahtunut, ei mitään. Eikä ole minkäänlaista aihetta ajatella mitäänsentapaista. Sanoihan hän minulle häpeävänsä ajatellakin, että minävoisin olla hänelle mustasukkainen tuon miehen tähden. Niin, muttahän valehtelee, valehtelee! huudan minä, ja taas alkoi sama…Samassa vaunussa oli vain kaksi muuta matkustajaa, vanha nainen jahänen miehensä, ja he poistuivat eräällä asemalla, ja minä jäinyksin. Olin kuin häkkiin suljettu peto; milloin hypähdin pystyyn, menin ikkunoihin, milloin aloin horjuen kävellä edestakaisin,ikäänkuin toivoen siten voivani kiirehtää junan kulkua; mutta vaunukaikkine istuimineen ja ikkunoineen vain tärisi aivan samoin kuintämäkin…"
Ja Posdnishev hypähti seisoalleen, käveli hetkisen ja istuutuiuudelleen.
"Minä pelkään, pelkään rautatievaunuja, ne kauhistuttavat minua.Kauhistuttavat!" jatkoi hän. "Sanoin itselleni: ajattelenpa jotakinmuuta. No, vaikkapa kievarin isäntää, jonka luona join teetä. Näinmielikuvituksessani pitkäpartaisen pihamiehen ja hänen pojanpoikansa; poika on saman ikäinen kuin minun Vasjani. Vasja? Hän näkee soittajansuutelevan hänen äitiään. Mitähän poloisen sielussa liikkuu? Muttamitäpä tuo nainen siitä! Hänhän rakastaa… Taas ilmestyy samakuva. Ei, ei… Koetan muistella sairaalakatselmusta. Eilen muudanpotilas teki valituksen tohtorin käyttäytymisestä. Tohtorilla olisamanlaiset viikset kuin Truhatschevskilla. Ja kuinka röyhkeästihän … he pettivät minua molemmat, kun hän sanoi matkustavansapois. Ja taas ilmestyivät samat kuvat. Kaikki mitä ajattelin, johti Truhatschevskiin. Kärsin hirvittävästi. Pahinta kaikestaoli tämä epätietoisuus, epäilykset, kaksinaisuus, tietämättömyyssiitä, täytyikö minun rakastaa vaiko vihata häntä. Kärsimykseniolivat niin sietämättömät, että tulin jo ajatelleeksi, ja se ajatusmiellytti minua suuresti, että poistuisin junasta matkan varrella, heittäytyisin kiskoille ja antaisin kaiken loppua. Silloin enainakaan enää epäilisi. Ainoa mikä esti minua sitä tekemästä, olisääli itseäni kohtaan, joka heti synnyttyään herätti vihani vaimoanikohtaan. Truhatschevskia kohtaan minussa oli eräänlainen omituinen, vihamielisyyden tunne, oman häpeäni ja hänen voittonsa tietoisuus, mutta vaimoani vihasin hirvittävästi. 'Ei käy laatuun, että lopetanelämäni ja jätän hänet, hänenkin täytyy saada kärsiä edes hiukan, saada edes käsittää, mitä minä olen kärsinyt', selittelin itselleni.
"Jokaisella asemalla menin ulos vaunusta haihduttaakseni ajatuksiani.Erään aseman ravintolassa näin juotavan, ja silloin otin itsekin hetiviinaryypyn. Vieressäni seisoi muuan juutalainen, joka myöskin joi.Hän rupesi kanssani puheisiin, ja minä, vain päästäkseni olemastayksin vaunussani, menin hänen kanssaan likaiseen kolmannen luokanvaunuun, joka oli täynnä tupakansavua ja lattialle viskeltyjenauringonsiementen kuoria. Istuin hänen viereensä, ja hän puhelipaljon kaikenlaista ja kertoi kaskuja. Kuuntelin häntä, mutta omiltaajatuksiltani en käsittänyt mitään hänen puheestaan. Hän huomasisen ja alkoi vaatia minulta tarkkaavaisuutta; silloin nousin jamenin takaisin omaan vaunuuni. 'Minun täytyi ajatella tarkoin',sanoin itselleni, 'onko totta, mitä minä ajattelen, ja onko minullamitään syytä kiusata itseäni'. Istuuduin aikoen rauhallisestiharkita asioita, mutta heti sotkeuduin taas harhakuviin: rauhallisenharkinnan sijasta – kaikenlaisia näkyjä ja mielikuvia. 'Kuinkamonesti olen näin kärsinyt', puhuin itselleni (muistelin entisiämustasukkaisuudenpuuskiani), 'ja sitten huomannut, ettei oleollutkaan mitään. Niinpä nytkin, kenties, ja aivan varmasti, tapaanhänet rauhallisesti nukkumasta; hän herää, ilostuu tulostani jahänen sanoistaan ja katseestaan tunnen, ettei ole ollut mitään jaettä tämä kaikki on ollut typerää kuvittelua. Oi, kuinka hyvä seolisi!' – 'Mutta ei, siten on tapahtunut liian usein, nyt ei enääniin tapahdu', tuntui jokin ääni kuiskaavan, ja silloin ilmestyivättaas mielikuvat. Mikä hirveä kidutus! Enpä veisi nuorta miestäkuppatautisairaalaan, saadakseni halun naisiin lähtemään hänenmielestään, vaan omaan sieluuni – näkemään niitä paholaisia, jotkaovat sitä raadelleet! Sillä olihan kauheata, että minä ajattelinitselläni olevan epäilemättömän, täyden oikeuden hänen ruumiiseensa, aivankuin se olisi ollut minun ruumiini, ja samalla kertaa tunsin, etten voi sitä vallita, ettei se ole minun ja että hän voi määrätäsiitä oman mielensä mukaan ja tahtookin käyttää sitä toisin kuin minätahtoisin. Enkä minä voi mitään hänelle enkä tuolle toiselle. Tämävain, kuten Vanjkavouti hirsipuun juurella, laulaa laulun siitä,kuinka simasuuta suudeltiin ja niin edelleen. Ja voitto on hänen.Ja vielä vähemmin voin vaimolleni jotakin. Ellei hän ole tehnyt, mutta tahtoisi, ja minä tiedän hänen tahtovan, niin se on vieläkinpahempaa: tekisi sitten mieluummin niin, että tietäisin, ettei olisitätä epätietoisuutta. En olisi voinut sanoa mitä minä tahdoin.Toivoin, ettei hän olisi tahtonut sellaista, mitä hänen täytyitahtoa. Sehän oli täydellistä hulluutta!"