XXII
"Koko sinä päivänä en puhunut vaimoni kanssa, – en voinut. Hänenläheisyytensä synnytti minussa sellaisen vihan häntä kohtaan, ettäpelkäsin itseäni. Päivällispöydässä hän lasten aikana kysyi minulta, milloin matkustan. Minun oli seuraavalla viikolla matkustettavamaalle piirineuvoston istuntoon. Sanoin milloin aion lähteä. Hänkysyi, enkö tarvitsisi mitään matkalle. En vastannut mitään, istuinääneti päivällisen loppuun ja ääneti menin työhuoneeseeni. Viimeaikoina hän ei milloinkaan tullut luokseni huoneeseeni, varsinkaantähän aikaan. Makaan työhuoneessani ja kiukkuilen. Yht'äkkiä kuulentutun käynnin. Ja mieleeni pyrkii kauhea ilkeä ajatus, että hän, kuten Urian vaimo, tahtoo peittää jo tekemänsä rikoksen ja senvuoksitulee näin tavattomaan aikaan luokseni. 'Tuleekohan hän vain tänne!'ajattelin, kuunnellen hänen läheneviä askeliaan. 'Jos tulee, niinolen siis oikeassa.' Ja sielussani herää kuvaamaton viha häntäkohtaan. Askeleet lähenevät yhä. Ehkä menee ohitse, saliin. Ei, ovinarahtaa ja kynnykselle ilmestyy hänen kookas, kaunis vartalonsa.Hänen kasvonsa, silmänsä ovat arat ja mielistelevät, minkä hän tahtoosalata, mutta minkä kuitenkin näen, ja tiedän, mitä se merkitsee.Olin miltei tukehtua, niin kauan pidätin hengitystäni, ja yhä katsoenhäneen etsin käsiini savukekotelon ja sytytin savukkeen.
"'Mitä tuo on, tulen istumaan luoksesi hetkeksi, ja sinä alattupakoida', sanoi hän ja istuutui viereeni sohvalle kallistuenpuoleeni. Minä siirryin syrjemmälle, välttäen koskettamasta häneen.
"'Näen, että olet tyytymätön siitä, että aion soittaa sunnuntaina',sanoi hän.
"'En ole lainkaan tyytymätön', vastasin.
"'Mutta näenhän sen.'
"'Oletpa tarkkanäköinen. Minä en näe mitään muuta kuin että sinäkäyttäydyt kuin ilonainen… Sinua vain kaikki kunnottomuusmiellyttää, mutta minua se kauhistuttaa.'
"'Jos sinä rupeat räyhäämään kuin mikäkin rantajätkä, niin minä menentieheni.'
"'Mene, mutta tiedä se, että ellet sinä pidä perheen kunniaa arvossa, niin minä en pidä sinua minkään arvoisena (hiisi sinut periköön!),vaan perheen kunnia!'
"'Mitä, mitä nyt?'
"'Mene tiehesi, Jumalan tähden, mene!'
"Joko hän sitten teeskenteli, ettei käsittänyt, mitä tarkoitin, tahiei todellakaan käsittänyt, mutta hän loukkaantui ja suuttui kovasti.Hän nousi, mutta ei poistunut, vaan pysähtyi keskelle huonetta.
"'Sinä olet käynyt aivan mahdottomaksi', alkoi hän. 'Ihmisen kanssa, jolla on tuollainen luonne, ei enkelikään voisi elää.' Ja koettaenkuten aina, loukata minua mahdollisimman kipeästi, hän huomauttikäytöksestäni hänen sisartaan kohtaan (olin kerran vimmoissani ollutkarkea hänen sisarelleen). Hän tiesi, että se koski minuun, ja siksiiski minua siihen kohtaan. 'Tämän jälkeen ei mikään tekosi voi minuaenää kummastuttaa', päätti hän.
"'Niin, niin, nyt sinä loukkaat, halvennat, häpäiset minua, ja minussataaskin on syy', ajattelin, ja yht'äkkiä minut valtasi niin kiihkeäviha häntä kohtaan, jollaista milloinkaan ennen en ollut tuntenut.
"Minut valtasi ensi kerran halu ilmaista vihaani fyysillisesti.Ponnahdin pystyyn ja syöksyin hänen luokseen; mutta samassasilmänräpäyksessä kuin hypähdin seisoalleni, tajusin vihani ja kysyinitseltäni: 'onko edullista antautua tämän tunteen valtaan?' ja hetivastasin, että se olisi edullista, että se säikähdyttäisi häntä, jaaloin heti, sensijaan että olisin koettanut lannistaa vimmaani, vainkiihdyttää sitä ja olin mielissäni, kun tunsin sen yhä yltyvän.
"'Mene, tahi tapan sinut!' huusin, mennen aivan hänen luokseenja tarttuen hänen käteensä. Kiihdytin tietoisesti äänensävyänipuhuessani, ja varmaan olin kauhean näköinen, sillä hän säikähtyiniin, ettei kyennyt liikahtamaankaan, vaan mutisi: 'Vasja, mitäajattelet, mikä sinun on?'
"'Mene!' karjuin yhä kovemmin, 'Sinä saatat minut raivoihini. Envastaa teoistani!'
"Päästettyäni raivoni valloilleen juovuin siitä ja tahdoin vielätehdä jotakin tavatonta, mikä olisi ilmaissut vimmani rajattomuutta.Minussa raivosi halu lyödä häntä, tappaa hänet, mutta tiesin, etteise käynyt laatuun, ja senvuoksi, päästääkseni kuitenkin kiukkunipurkaantumaan, sieppasin pöydältä paperipainimen ja heitin senmaahan hänen ohitseen, vielä kerran huutaen: 'pois täältä!' Heitinsen taitavasti hänen sivuitseen. Silloin hän poistui, mutta pysähtyiovelle. Ja vielä hänen nähtensä (tein sen vartavasten, jotta hännäkisi) sieppasin pöydältä kaikenlaisia esineitä, kynttilänjalkoja, mustetolpan ja heittelin niitä maahan yhä huutaen: 'Mene! tiehesiheti! En vastaa teoistani!' Hän meni – ja minä herkesin hetiraivoamasta.
"Tunnin kuluttua tuli lastenhoitaja luokseni ja sanoi, että vaimollanioli hysteerinen kohtaus. Menin hänen luokseen; hän itki ja nauroi, eivoinut puhua mitään ja vapisi koko ruumiiltaan. Hän ei teeskennellyt,hän oli todella sairas.
"Aamupuolella hän rauhoittui, ja me sovimme riitamme sen tunteenvaikutuksen alaisina, jota nimitin rakkaudeksi.
"Aamulla, kun sovittuamme tunnustin hänelle, että olin olluthänelle mustasukkainen Truhatschevskin tähden, hän ei hämmentynytvähäistäkään, vaan purskahti mitä luonnollisimmalla tavallanauramaan: niin kummalliselta hänestäkin tuntui, kuten hän sanoi, mahdollisuuskin, että sellaiseen mieheen voisi kiintyä.
"'Voiko kunnollinen nainen tuntea sellaista miestä kohtaan muuta kuinmusiikin tuottamaa mielihyvää? Jos tahdot, niin en enää koskaantahdo tavata häntä … en sunnuntainakaan, vaikkakin kaikki jo ovatkutsutut; kirjoita hänelle, että olen huonovointinen, ja kaikki onlopussa. Ilkeätä on vain, että joku, ja pahinta – hän itse, voisiluulla, että hän on vaarallinen. Ja minä olen liian ylpeä salliakseniniin ajateltavan.'
"Hän ei valehdellut, hän uskoi itse siihen, mitä puhui; hän toivoisanoillaan voivansa herättää itsessään halveksimista tuota miestäkohtaan ja puolustautua sen avulla häneltä, mutta se ei onnistunuthänelle. Kaikki oli häntä vastaan, erittäinkin kirottu musiikki. Niinpäättyi se asia, ja sunnuntaina tulivat vieraat, ja he soittivat taas."