XXVII
"Hiivin hiljaa ovelle ja avasin sen äkkiä.
"Muistan vielä heidän ilmeensä. Muistan sen siksi, että se tuottiminulle tuskallista iloa. Se oli kauhistuksen ilme. Sitä juuriolin toivonutkin. En milloinkaan unohda sitä rajattoman kauhunilmettä, joka ensi hetkellä tuli molempien kasvoille, kun he näkivätminut. Truhatschevski oli arvatenkin istunut pöydän ääressä, muttanähdessään tahi kuullessaan tuloni hän ponnahti pystyyn ja jäiseisomaan selin kaappiin. Hänen kasvoillaan kuvastui ainoastaansekoittumaton kauhistus. Vaimoni kasvoilla oli niinikään kauhunilme, mutta sen ohessa jotakin muutakin. Jos se olisi ollutyksin, ei kenties olisi tapahtunutkaan sitä, mikä tapahtui; muttahänen piirteensä ilmaisivat, – siltä ainakin minusta näytti ensisilmänräpäyksessä, – senlisäksi suuttumusta, tyytymättömyyttä siitä,että hänen lemmenleikkiään ja onnen hetkeään tuon toisen kanssahäirittiin. Hän ei nähtävästi kaivannut mitään muuta kuin saadanyt olla häiritsemättä onnellinen. Nämä ilmeet pysyivät kummankinkasvoilla vain silmänräpäyksen ajan. Truhatschevskilla se vaihtuitoiseen, joka näytti kysyvän: voiko tässä valehdella, vai eikö? Josvoi, niin nyt on alotettava; ellei, niin seuraa tästä jotakin muuta.Mutta mitä? Hän katsahti kysyvästi vaimooni. Vaimonikin suuttumuksenja harmin ilme vaihtui toiseen: minusta näytti, hänen katsahtaessaanTruhatschevskiin, että hän huolehti vain tästä.
"Jäin hetkiseksi seisomaan ovelle, pidellen tikaria selkäni takana.
"Samassa hetkessä Truhatschevski hymyili ja alkoi naurettavanvälinpitämättömällä äänensävyllä:
"'Soittelimme tässä…'
"'Enpä voinut odottaakaan!' alotti vaimoni yht'aikaa, samallaäänensävyllä. Mutta kumpikaan ei päättänyt alkamaansa lausetta: samaraivo, jota olin tuntenut viikko takaperin, valtasi minut taas. Taastunsin samaa halua hävittää, iskeä ja riehua ja antauduin sen valtaan.
"Kumpikaan ei lopettanut lausettaan. Seurasi se, mitä Truhatschevskioli pelännyt, mikä yhdellä sivalluksella lopetti heidän puheensa.Hyökkäsin vaimoni kimppuun, yhä vielä pidellen tikaria kätkössä,jotta Truhatschevski ei olisi voinut estää minua pistämästä sitävaimoni kylkeen rinnan alapuolelle. Olin alunpitäen valinnut senpaikan. Samassa silmänräpäyksessä kuin kävin vaimooni käsiksi, hänhuomasi aseen ja vastoin kaikkea odotustani kävi kiinni käteeni jahuusi: 'Malttakaa mielenne, mitä aiotte!.. Ihmiset…!'
"Riistin käteni irti hänen otteestaan ja kävin hänen kimppuunsa. Hänenkatseensa kohtasi minun, hän kävi kalpeaksi kuin palttina, huuliamyöten, hänen silmiinsä syttyi kummallinen loiste ja hän – mitä enmyöskään ollut voinut häneltä odottaa – puikahti flyygelin alleja ovesta ulos. Aioin juosta hänen jälkeensä, mutta tunsin samassaraskaan painon vasemmassa käsivarressani. Se oli vaimoni. Yritinriistäytyä irti. Hän tarrautui yhä lujemmin eikä päästänyt kättäni.Tämä odottamaton este ja hänen kosketuksensa, joka inhotti minua, kiihoitti yhä enemmän mieltäni. Tunsin olevani aivan hulluna raivostaja pelottavan näköinen, ja iloitsin siitä. Huitasin kaikin voiminenivasemmalla kädelläni, ja kyynärpääni sattui hänen kasvoihinsa.Hän kirkasi ja päästi käteni irti. Aioin juosta Truhatschevskinjälkeen, mutta tulin ajatelleeksi, että olisi naurettavaa ajaasukkasillaan takaa vaimonsa rakastajaa, enkä minä tahtonut ollanaurettava vaan peljättävä. Huolimatta raivosta, jonka vallassa olin, muistin kaiken aikaa, millaisen vaikutuksen teen toisiin, ja tämävaikutus johti osaksi toimianikin. Käännyin vaimooni päin. Hän olivaipunut leposohvalle ja pidellen kädellään silmiään, jotka oliniskenyt vialle, katsoi minuun. Hänen kasvoillaan kuvastui pelko javiha minua, vihollista kohtaan, ikäänkuin rotalla, kun nostetaanhiirenloukkua, jonne se on joutunut. Minä en ainakaan nähnyt hänessämitään muuta kuin tuon pelon ja vihan ilmeen. Saman pelon ja vihanminua kohtaan, jotka tunteet rakkaus toiseen oli herättänyt. Muttavielä olisin ehkä hillinnyt itseni enkä olisi tehnyt sitä, minkätein, jos hän olisi ollut vaiti. Mutta hän alkoi yht'äkkiä puhua jatapailla kättäni, jossa pidin tikaria.
"'Hillitse kiihkosi! Mitä aiot? Mikä sinun on? Ei ole ollut mitään, eimitään… Vannon sen!'
"Olisin vieläkin arvellut, mutta hänen viimeiset sanansa, joistapäätin aivan päinvastaista, s.o. kaikki oli tapahtunut, vaativatvastausta. Ja vastauksen täytyi olla sen mielentilan mukainen, johonolin kiihottanut itseni ja joka koko ajan kulki crescendossa jajonka edelleenkin täytyi kiihtyä. Raivollakin on lakinsa.
"'Älä valehtele, hylkiö!' Karjuin minä ja tartuin vasemmalla kädellänihänen käsivarteensa, mutta hän riistäytyi irti. Silloin minä,päästämättä tikaria kädestäni, kävin vasemmalla hänen kurkkuunsa, kaadoin hänet selälleen ja aloin kuristaa. Mikä jäntevä kaula!..Hän tarttui molemmin käsin minun käsiini, koettaen irroittaaniitä kaulansa ympäriltä, jolloin minä, ikäänkuin olisin vainsitä odottanut, survaisin koko voimallani tikarin hänen vasempaankylkeensä kylkiluiden alapuolelle.
"Kun ihmiset sanovat, etteivät he raivokohtauksen aikana muistamitä tekevät, niin he valehtelevat. Minä muistin kaiken enkäsilmänräpäykseksikään herjennyt muistamasta. Mitä kiivaammaksikehitin raivoani, sitä selkeämmäksi kävi tajuntani, jonka valossaen voinut olla näkemättä vähäistäkään siitä, mitä tein. Joka hetkitiesin tarkoin, mitä tein. En väitä tienneeni ennakolta, mitä tulisintekemään; mutta juuri teon hetkellä, ehkä juuri hituista ennemmin, tiesin, mitä teen, ikäänkuin sitävarten, että voisin sanoa itsellenivielä voineeni pysähtyä. Minä tiesin, että pistäisin kylkiluidenalapuolelle, ja sen, että tikari painuisi sisään. Sillä hetkellä,jolloin sen tein, tiesin tekeväni jotakin kauheata, sellaista, jotaen koskaan ollut tehnyt ja jolla oli oleva hirveät seuraukset. Muttatämä tietoisuus välähti kuin salama, ja seuraavassa silmänräpäyksessäoli teko tapahtunut. Tajusin tekoni tavattoman selvästi. Kuulin jatunsin että kureliivi silmänräpäyksen ajan vastusti, senjälkeentunsin vielä jotakin vastusta, sitten tikari upposi pehmeään lihaan.Hän tarttui käsin tikariin, leikkasi sormensa, mutta ei voinut sitäpidättää.
"Myöhemmin, vankilassa ollessani, senjälkeen kuin minussa olitapahtunut siveellinen muutos, ajattelin kauan tätä hetkeä, muistelinmitä voin ja tein päätelmiä. Muistan silmänräpäyksen ajan, vainsilmänräpäyksen, ennen tekoa kauhistuen tajunneeni, että murhaanja murhasin naisen, turvattoman naisen, oman vaimoni! Muistantämän tajunnan kauheuden ja siitä päätän, muistankin hämärästi, että työnnettyäni tikarin hänen ruumiiseensa heti vedin sentakaisin, tahtoen korjata, ehkäistä tekoni. Seisoin sekunnin ajanliikkumattomana odottaen, mitä tapahtuisi, voisinko korjata tekoni.
"Hän syöksähti pystyyn ja huusi lapsenhoitajattarelle: 'hän onmurhannut minut.'
"Hoitajatar oli kuullut melua ja seisoi ovella. Minä seisoin yhäodottaen enkä uskonut. Mutta silloin tulvahti verivirta kureliivinalta. Vasta silloin käsitin, ettei tekoni ollut korjattavissa, japäätin samalla, ettei sitä saanutkaan korjata, että juuri tätätahdoinkin ja että juuri näin oli täytynyt tapahtua. Odotin, kunneshän kaatui, ja hoitajatar syöksyi huudahtaen hänen luokseen, jasilloin vasta viskasin tikarin kädestäni ja poistuin huoneesta.
"'Täytyy tyyntyä, täytyy tietää, mitä teen', sanoin itsekseni, katsomatta häneen ja hoitajattareen, joka huusi palvelustyttöä. Menineteiskäytävän poikki, ja lähetettyäni palvelustytön heidän luokseenmenin omaan huoneeseeni. Mitä nyt on tehtävä? kysyin itseltäni jaheti huomasin, mitä. Tultuani huoneeseen menin suoraa päätä seinälle, otin naulasta revolverin, tarkastin sen – se oli ladattu – ja paninsen pöydälle. Sitten etsin sohvan takaa tikarin tupen ja istuuduinsohvaan.
"Istuin siinä kauan. En ajatellut mitään, en muistellut mitään.Kuulin, kuinka siellä puuhattiin jotakin. Kuulin jonkun tulevan, sitten vielä jonkun. Kuulin ja näin Jegorin kantavan asemaltanoutamansa korin huoneeseeni. Ikäänkuin joku olisi sitä kaivannut!
"'Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?' kysyin häneltä. 'Menesanomaan pihamiehelle, että käyvät ilmoittamassa poliisille.' Hänmeni sanaakaan sanomatta. Nousin, lukitsin oven, etsin savukkeitaja tulitikkuja ja aloin tupakoida. En ollut ennättänyt polttaaensimäistä savuketta loppuun, ennenkuin uni voitti minut ja minänukahdin. Nukuin varmaan pari tuntia. Uneksin, että olimme ystäviäkeskenämme, olimme riitaantuneet ja sopisimme, että jokin seikkahiukan esti sovintoamme, mutta kuitenkin olimme ystävät. Heräsinsiihen, että ovelle kolkutettiin. 'Poliisi', ajattelin. 'Minähänolen tehnyt murhan. Tai ehkä se onkin hän, eikä mitään olekaantapahtunut.' Muistin kureliivin vastustelun ja tikarin painumisenruumiiseen, ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. 'Se ontapahtunut, on tapahtunut! Ja nyt on minun vuoroni'. Ajattelin niinja kuitenkin tiesin, etten surmaisi itseäni. Nousin kuitenkin ja otinrevolverin käteeni. Mutta ihmeellistä! Tätä ennen olin monta kertaaollut tekemäisilläni itsemurhan, ja viimeksi junassa oli se tuntunuthelpoltakin, helpolta siksi, että silloin ajattelin, kuinka sekoskisi häneen. Nyt en sitä voinut tehdä, en voinut edes ajatellasitä. Miksi sen tekisin? kysyin itseltäni, enkä saanut vastausta.Ovelle taas kolkutettiin. 'Katson ensin, kuka siellä on. Kylläsittenkin vielä ennätän.' Panin revolverin pöydälle ja peitin sensanomalehdellä. Menin ovelle ja työnsin salvan syrjään. Siellä olivaimoni sisar, hyväsydäminen, yksinkertainen leski.
"'Vasja! Mitä tämä tietää?' huudahti hän, ja aina herkkä kyyneltulvavalahti hänen silmistään.
"'Mitä tahdot?' kysyin töykeästi. En tiennyt miksi olin hänelletöykeä, mutta en keksinyt muutakaan sävyä.
"'Vasja, hän kuolee! Ivan Saharitsh sanoi niin'.
"Ivan Saharitsh oli lääkäri, hänen lääkärinsä ja neuvonantajansa.
"'Onko hän täällä?' kysyin, ja suuttumukseni leimahti taasilmiliekkiin. 'No, entä sitten?'
"'Vasja, mene hänen luokseen. Voi, kuinka hirveätä tämä on!' vaikeroihän.
"'Hänen luokseenko?' kysyin itseltäni. Ja heti vastasin, että minunoli mentävä. Että niin varmaankin on tapana, että kun mies, kutenminä nyt, on murhannut vaimonsa, on ehdottomasti mentävä hänenluokseen. 'Jos niin on tapa, täytynee mennä. Jos tarvitaan, niinennätän myöhemminkin'. Ajattelin aikomustani ampua itseni ja seurasinkälyäni. 'Nyt tulee korulauseita, virnistyksiä, mutta minäpä enantaudu.'
"'Odotahan', sanoin kälylleni. 'On hassua mennä sukkasillaan; otanedes tohvelit jalkaani.'"