Juutalainen
… Kertokaapa meille jotain, eversti, sanoimme vihdoin Nikolai Ilitshille.
Eversti hymähti, puhalsi savupilven viiksiensä läpi ilmaan, pyyhkäisi kädellään harmaita hiuksiaan, katsahti meihin ja vaipui mietteisiin. Me kaikki suuresti rakastimme ja kunnioitimme Nikolai Ilitshiä hänen hyvyytensä, terveen älynsä ja vaatimattomuutensa tähden meitä nuoria veljiä kohtaan. Hän oli kookas, harteva ja lihava; hänen tummat kasvonsa, jossa olivat "kaikki hyvän venäläisen tunnusmerkit", suorasukainen, viisas katseensa, hellä hymy, miehekäs ja kantava äänensä – kaikki hänessä miellytti ja houkutteli.
– No, kuulkaa, – alkoi hän. – Kerron tapauksen vuodelta 13, Dantsigin tienoilta. Palvelin silloin E – n kyrasierirykmentissä ja olin muistaakseni juuri-ikään tullut kornetiksi. Ovathan taistelut ja sotaretket hupaisia toimia, mutta piiritysjoukkueessa on ikävää ja yksitoikkoista. Joutuupa silloin istumaan yksikseen koko päiväksi johonkin ampumahautaan, telttapahaseen, törkykasaan tahi olkiläjään, ja siinä sitä sitten saa huojentaa ikäväänsä korttia lyöden aamusta iltaan. Vai tekeekö mieli mennä huvikseen katselemaan, kuinka pommit tahi tuliset luodit lentävät ilmassa? Alussa ranskalaiset hätyyttelivät meitä hyökkäyksin, mutta pian rauhoittuivat. Hevosruuan hankintakin ajanpitkään kyllästytti; sanalla sanoen meidät yllätti sellainen tuskallinen ikävä, että aivan olisi tehnyt mieli ulvoa. Olin silloin yhdeksännellätoista ikävuodellani; huoleton olin ja terve, tahdoin etsiä lohtua murheeseeni ranskalaisista ja siitä, että… no, ymmärrätte… mutta silloinpa sattui jotakin. Ajan kuluksi rupesin pelaamaan. Ja niin, kerran huikean häviön jälkeen, minua alkoi onni vedellä ja aamupuoleen (pelasimme näet öisin) rupesin voittamistani voittamaan. Väsyneenä, unisena menin raittiiseen ilmaan ja istahdin kenttävallille. Oli ihana, hiljainen aamu; varustustemme pitkät jonot hävisivät usvan peittoon, väsyin katselemiseen ja nukuin istualleni. Varovainen rykiminen herätti minut, avasin silmäni ja näin edessäni juutalaisen, noin nelikymmenvuotisen, pitkässä, harmaassa viitassa, kengissä ja mustassa kalotissa. Tämä juutalainen, jota kutsuimme Girshel'iksi, kuleksi leirissämme, tunkeili kaikenlaisiin toimiin, hankki meille viinejä, ruokavaroja ynnä muita pikkuaskareita toimitteli. Hän oli pienenläntä, hintelä, rokonarpinen, punatukkainen, – alinomaa hän räpytteli pienillä, punasilla silmillään, hänellä oli pitkä koukkunenä, ja aina häntä ryvitti.
Hän seisoi edessäni ja alkoi unisesti kumarrella.
– No, mitä tahdot? – kysyin viimein häneltä.
– Ka, noin, tulin kuulemaan, enkö voisi heidän jalosukuisuudelleen jotain toimittaa…
– En tarvitse sinua; mene tiehesi.
– Kuinka vain määräätte, kuinka vaan suvaitsette… Arvelin vaan, että, ehkä, jotain voisin…
– Olen saanut sinusta tarpeekseni; mene, sanon minä.
– Sallikaa, sallikaa. Sallikaa minun onnitella heidän jalosukuisuuttansa voiton johdosta…
– Mistä sen tiedät?
– Ka, kuinka en tietäis… Suuri voitto… suuri. Uu! kuinka suuri…
Girshel levitti sormiaan ja nyökytti päätään. – Niin mikä neuvoksi, – sanoin harmistuneena: – mitä hittoa täälläkin rahat merkitsevät?
– Oo, älkää puhuko, teidän ylhäisyytenne; ai, ai, älkää puhuko sellaista. Raha on hyvää tavaraa, aina raha on tarpeen, kaikkea sillä saa, teidän jalosukuisuutenne, kaikkea! kaikkea! Sanokaa vaan toimittajallenne, hän hankkii teille kaikki, teidän jalosukuisuutenne, kaikki! kaikki!
– Joutavia lörpöttelet, juutalainen.
– Ai, ai! hoki juutalainen vilkkain elein. – Heidän jalosukuisuutensa ei usko minua… ai… ai… ai… – Juutalainen sulki silmänsä heilautellen päätään oikealle ja vasemmalle… – Mutta minäpä tiedän, mitä herra upseeri tarvitsee… tiedän… kuin tiedänkin!
Juutalainen kävi veitikan näköiseksi, aivan lurjusmaiseksi…
– Aivanko?
Juutalainen katsoi arasti, ja kuroittautui minuun päin.
– Sellainen kaunotar, teidän jalosukuisuutenne, sellainen!.. – Girshel sulki taaskin silmänsä ja venytti huulensa merkitsevästi suppuun. – Teidän jalosukuisuutenne, sallikaa… niin kuulette itse… mitä nyt puhun, sen huomaatte kuulemisen arvoiseksi? te ette usko… mutta sallikaa minun näyttää… se vasta olisi, voi sentään!
Vaikenin ja katsoin juutalaiseen.
– No, niin hyvä; no, vot, hyvä; no, vot, näytän teille… – Girshel naurahti ja löi kevyesti olkaani, mutta sitten kavahti syrjään, kuin jos olisi polttanut sormensa.
– Kuinka arvelette, herra, saanko käsirahaa?
– Sinä vaan petät minut, näytät jotain variksenpelättiä?
– Ai, ai, mitä puhutte? – jokelsi juutalainen aivan haltioissaan, heilutellen käsiään. – Ei mitenkään! Te… herrani, käskette silloin antaa minulle viisisataa… lisäsi hän nopeasti… Niin, te käskette…
Samassa muuan tovereistani kohotti teltan laitaa ja kutsui minua.
Nousin ja heitin juutalaiselle kultarahan.
– Illalla, illalla, – jupisi hän jälkeeni.
Tunnustan teille, herrat, että odotin iltaa jotenkin kärsimättömänä. Juuri samana päivänä ranskalaiset hyökkäsivät esiin; meidän rykmenttimme kävi taistelemaan. Tuli ilta, istuimme tulien ympärillä… sotamiehet keittivät huttua. – Alettiin pakista. Olin levittänyt viitan alleni, join teetä ja kuuntelin toverien juttuja. Ehdoittivat korttipeliä, minä kieltäysin. Olin kuohuksissa. Vähitellen upseerit hajaantuivat telttoihinsa; tulet alkoivat sammua; sotilaatkin menivät mikä minnekin, tahi nukahtivat paikalleen; kaikki hiljeni. En noussut paikaltani. Palvelijani istui valkean ääressä ja, kuten sanotaan, "onki kaloja". – Ajoin hänet pois. Pian koko leiri vaikeni. Tapahtui vahdinmuutos. Sotilaat vaihtuivat. Makasin yhä jotain odotellen. Tähdet syttyivät tuikkimaan. Tuli yö. Tuijotin kauan sammuvaan tuleen… Kunnes viimein liekki vaipui tuhkaan… "Petti kuin pettikin minut kirottu juutalainen", ajattelin harmistuneena, ja aijoin nousta.
– Teidän jalosukuisuutenne… – kuulin äänen korvani juuresta lepertelevän.
Vilkasin: Girshel. Hän oli kalpea, änkytti ja jokelsi arkana.
– Olkaa hyvä, tulkaa telttaanne.
Nousin ja lähenin häntä. Hän nousi ja alkoi varovasti astua lyhyttynkäistä, kosteaa ruohoa. Näin syrjässäpäin liikkumattoman, viittaan kiedotun olennon. Juutalainen heilautti hänelle kättään – hän tuli hänen luoksensa. Hän kuiskasi jotain salaperäisen olennon korvaan, kääntyi sitten minun puoleeni, nyökytti päätään muutaman kerran, ja sitten menimme kolmen telttaan. Naurettavaa tosiaan: henkeäni aivan ahdisti.
– Katsokaas teidän jalosukuisuutenne, – kuiskasi juutalainen väkinäisesti: katsokaas. Hän vähän pelkää nyt, hän pelkää; mutta olen sanonut, että te olette hyvä ihminen, mainio kerrassaan… Mutta sinä älä pelkää, älä pelkää, – jatkoi hän: älä pelkää…
Vaippaan kääriytynyt olento ei liikahtanut. Olin itse julmasti hämilläni, enkä tiennyt mitä sanoa. Girshelkin hoippui sinne tänne, ja väänteli levottomana käsiään.
– Kuitenkin, – sanoin minä hänelle, – mene sinä ulos.
Girshel totteli vastahakoisesti.
Menin salaperäisen olennon luokse ja otin hänen silmiltään tumman vaipan. Danzigista hohti öinen valo: sen punertavassa heikossa heijastuksessa, joka oli kuin kaukaisen tulipalon loimua näin nuoren juutalaisnaisen kalpeat kasvot. Hänen kauneutensa hämmästytti minua. Seisoin hänen edessään ja katselin häntä äänettömänä. Hän ei nostanut silmiään. Kevyt kohina pakoitti minut katsomaan taakseni. Girshel varovaisesti pisti esiin päänsä teltan takaa. Närkästyneenä viittasin hänelle kädelläni… Hän katosi.
– Mikä on nimesi, – sanoin vihdoinkin.
– Saara, – vastasi hän ja samassa välähtivät pimeässä hänen suuret loistavat silmänsä ja pienet tasaiset hampaansa hohtivat valkeina.
Minä otin kaksi nahkatyynyä, heitin ne maahan ja pyysin hänen istumaan. Hän heitti hartioiltaan vaippansa ja istahti. Hän oli puettu lyhyeeseen avorintaiseen kasakkatakkiin hopeisine pyöreine nappineen ja laajoine hihoineen. Sakea musta tukka kiersi kahtena palmikkona hänen pientä päätään; istuin hänen viereensä ja tartuin hänen tummaihoiseen hentoon käteensä. Hän vastusteli hieman mutta aivan kuin pelkäsi katsoa minuun ja hengitti levottomasti. Minä ihailin hänen itämaista profiliaan – ja arasti puristin hänen vapisevia, kylmiä sormiaan.
– Osaatko venäjää?
– Osaan… vähän.
– Ja rakastatko venäläisiä?
– Kyllä rakastan.
– Siis sinä minuakin rakastat.
– Teitäkin rakastan.
Tahdoin syleillä häntä, mutta hän väisti sukkelasti…
– Ei, ei, älkää suvaitko, herraseni, älkää.
– No katso sitten ainakin minuun.
Hän loi minuun mustat läpitunkevat silmänsä, mutta katsoi heti hymyillen muualle ja punastui.
Suutelin tulisesti hänen kättänsä. Hän katsoi minuun kulmiensa alta ja alkoi nauraa myhäellä.
– Miksi naurat?
Hän piiloitti kasvonsa hihansa taakse ja nauroi entistä enemmän.
Girshel ilmestyi samassa teltan ovelle ja uhkasi häntä sormellaan.
Hän vaikeni.
– Mene tiehesi! – kuiskasin hänelle hammasta purren: – en siedä sinua.
Girshel ei mennyt.
Minä otin matkalaukustani kourallisen kultarahoja, työnsin ne hänen käteensä ja tyrkkäsin hänet ulos.
– Herra, anna minullekin… – sanoi tyttö. Heitin hänen syliinsä muutamia kultarahoja, hän iski kiinni niihin kuin kissa.
– No, nyt minä suutelen sinua. – Älkää, älkää, malttakaa, – kuiskasi hän säikähtyneenä ja rukoilevana.
– Mitä sinä pelkäät?
– Pelkään.
– Joutavia, kainostelua…
– Ei, eipä niinkään.
Hän katsoi minuun arasti, painoi päänsä kallelleen, ja pani kätensä ristiin. Jätin hänet rauhaan.
– Jos tahdot… niin – sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen ja asetti kätensä huulieni eteen. Minä en aivan mielelläni suudellut sitä. Saara taaskin nauroi.
Olin tukahtumaisillani vereni kuohuun. Olin vihainen itselleni enkä tiennyt mitä tehdä. Kuitenkin ajattelin itsekseni mikä hullu olenkaan!
Käännyin taaskin hänen puoleensa.
– Saara, kuule, olen rakastunut sinuun.
– Tiedän.
– Tiedätkö? Etkö suutu? Ehkä itsekin rakastat minua?
Saara nyökkäsi.
– Ei, vastaa minulle niinkuin tulee.
– Mutta näyttäkääpäs, kun katson teitä – sanoi hän.
Painoin pääni hänen luokseen. Saara laski kätensä olkapäälleni, alkoi katsella tarkoin kasvojani, rypisti silmäkulmiaan, hymyili… Minä en kestänyt enää, vaan suutelin häntä äkkiä poskelle. Hän hypähti ylös ja oli samassa teltan ovella.
– No, mikä villi oletkaan!
– Hän vaikeni, liikahtamatta paikaltaan.
– Tule luokseni.
– Ei herra, hyvästi. Toisen kerran. Girshelin kähärätukkainen pää sukelsi taaskin esiin, hän sanoi tytölle pari sanaa ja tyttö viisti ulos liukkaana kuin käärme.
Minä juoksin teltasta hänen jälkeensä näkemättä kuitenkaan häntä ja Girshelkin oli kadonnut.
Koko yönä en saanut unta silmiini.
Seuraavana aamuna istuimme ratsumestarimme teltassa, pelasin, vaikkei minulla ollut halua. Palvelijani tuli sisään.
– Teitä kysytään, teidän jalosukuisuutenne.
– Kuka minua kysyy?
– Juutalainen.
"Tosiaanko Girshel" – ajattelin. Minä nousin ja menin teltasta.
Tosiaankin: edessäni seisoi Girshel.
– Mitä, – kysyi hän minulta mairittelevasti hymyillen: teidän jalosukuisuutenne, oletteko tyytyväinen?
– Ah, sinä!.. (Kenraali katsoi taakseen)… Nähtävästi ei ole naisia, mutta muuten samantekevä. Ah sinä, veitikka, – vastasin hänelle: – sinä naurat minulle, miksi?
– Mitä?
– Kuinka, mitäkö? Vielä häntä kysyy!
– Ai, ai, herra upseeri, millainen olette, puhui Girshel moittien, mutta hymyili edelleenkin. – Tyttö on vaatimaton, nuori… Te säikytitte hänet, tosiaan säikytitte.
– Kainous on hyvä! mutta rahat, miksi hän otti ne?
– No, miksi ei? Kun rahoja annetaan, niin ne myös otetaan.
– Kuule, Girshe tulkoon tyttö uudelleen, en solvaise sinua… mutta sinä, ole hyvä, äläkä näytä minun teltassani tyhmää naamaasi, vaan jätä meidät rauhaan, kuuletko?
Girshelin silmät välähtivät.
– Mutta, mitä? miellyttääkö teitä?
– No niin.
– Kaunotar! sellaista kaunotarta ei ole missään. Annatteko rahoja?
– Ota, mutta kuule: lupaus on rahoja parempi. Tuo hänet, mutta korjaa luusi, saatan itse hänet kotiin.
– Aa, ei saa, ei saa, ei millään lailla, – kiiruhti juutalainen vastaamaan. – Ai, ai, ei saa, ei saa. Minä, jos suvaitsette, kuljen teltan ympärillä, teidän jalosukuisuutenne; mutta minä teidän jalosukuisuutenne, väistyn, jos suvaitsette, vähän etemmäksi… minä, teidän jalosukuisuutenne, olen valmis teitä palvelemaan, minä, suvaitkaa, väistyn… mikä siinä? minä väistyn.
– No, katso vaan… Tuo hänet tänne, kuuletko?
– Eikö ole kaunotar, herra upseeri, mutta? teidän jalosukuisuutenne?
Kaunotar, vai mitä?
Girshel kumarsi notkeasti ja katsoi minua silmiin.
– Kaunis.
– No, niin antakaa minulle vielä tukaatti…
Minä heitin hänelle tukaatin; me erosimme.
Päivä kului vihdoin lopulleen. Tuli yö. Istuin kauan teltassani. Ilma oli pilvinen ja pimeä. Kaupungissa kuului kello lyövän kaksi. Aloin jo sadatella juutalaista… samassa tuli Saara, yksin. Hypähdin pystyyn, syleilin häntä… kosketin huulillani hänen poskeansa… Se oli jääkylmä. Saatoin tuskin eroittaa hänen kasvojensa piirteitä… Hän kävi istumaan, minä asetuin hänen eteensä polvilleni, tartuin hänen käsiinsä, tavoitin hänen vartaloansa… Hän vaikeni liikahtamatta, ja yht'äkkiä hän alkoi kovasti, suonenvedontapaisesti itkeä. Koetin turhaan häntä rauhoittaa… Hän itki hillittömästi… Minä hyväilin häntä, kuivasin hänen kyyneleensä, hän ei enää vastustellut, ei vastannut kysymyksiini ja itki, – itki niin, että kyyneleet vuolaina virtoina valuivat. Sydämeni aivan kiertyi paikaltaan; nousin ja menin ulos teltasta. Girshel ilmestyi eteeni kuin maan alta.
– Girshel, – sanoin minä hänelle: – kas tässä sinulle luvatut rahat. Vie pois Saara.
Juutalainen riensi heti hänen luoksensa. Tyttö lakkasi itkemästä ja tarttui häneen.
– Anna anteeksi, Saara, – sanoin minä hänelle – Jumala olkoon kanssasi, hyvästi. Joskus tavataan, jonakin muuna aikana.
Girshel kumarsi ja vaikeni. Saara kumartui, otti käteni ja puristi sitä huuliaan vastaan; minä käännyin poispäin…
Viisi tai kuusi päivää, herraseni, ajattelin yhä juutalaisneitoani. Girsheliä ei kuulunut, eikä kukaan nähnyt häntä leirissä. Yöt nukuin huonosti: edessäni yhä väikkyivät mustat, säihkyvät silmät, pitkät silmäripset, minun huuliltani ei kadonnut hienon, viileän posken kosketus. Minut lähetettiin hevosen muonan hakuun kaukaiseen kylään. Annoin siellä sotamiesten kulkea talosta taloon, mutta itse jäin kadulle ja liikkumatta istuin satulassa odottaen. Mutta samassa nykäistiin minua jalasta…
– Jumalani, Saara!
Hän oli kalpea ja kauhistunut.
– Herra upseeri, herra… auttakaa, pelastakaa, sotamiehet meitä kiusaavat… Herra upseeri…
Hän tunsi minut ja punastui.
– Asutko täällä?
– Täällä.
– Missä?
Saara osoitti minulle pientä, vanhaa taloa. Minä kannustin hevostani ja ajoin täyttä laukkaa sinne. Talon pihalla rumannäköinen, hajahiuksinen juutalaisnainen yritti riistää pitkän kersanttini, Siljafkan käsistä kolmea kanaa ja ankkaa. Hän piteli saalistaan käsissään korkealla päänsä yläpuolella ja nauroi; kanat kaakottivat, ankka rääkkyi… Kaksi muuta kyrassieriä sälyttivät hevosensa heinillä, oljilla ja jauhomatoilla. Talosta kuului vähä venäläisiä huutoja ja rähinää… Minä huusin miehilleni ja käskin heidän jättämään juutalaiset rauhaan, kielsin mitään ottamasta heiltä. Sotamiehet tottelivat; kersantti istui koninsa selkään ja ajoi jälessäni kadulle.
– No mitä, – sanoin minä Saaralle: – oletko tyytyväinen minuun?
Hän katsoi minuun hymyillen. – Missä olet viettänyt tämän ajan? Hän loi silmänsä maahan. – Tulen huomenna luoksenne, – sanoi hän.
– Illallako?
– Ei, herra, aamulla.
– Katso vaan, ett'et petä minua.
– En… en petä.
Katselin häntä ahneesti. Päivällä hän oli vielä ihanampi. Muistan vielä hänen kasvojensa merenvahan pehmeän, himmeän hienon hipiän ja hänen mustan tukkansa sinervän välkkeen… Kumarruin ratsuni seljästä puristamaan hänen pientä kättänsä.
– Hyvästi, Saara… katso, tuletkos?
– Tulen.
Hän meni kotiinsa, minä komensin kersanttini seuraamaan itseäni osastonsa kanssa – ja nelistin pois.
Toisena päivänä nousin aikasin, pukeuduin ja menin ulos. Aamu oli ihana; aurinko oli juuri noussut ja kedolla kylpivät yrtit yöllisen kasteen helmeilevissä pisaroissa. Aivan lähelläni ammotti kuin ketoa uhaten mahtavan malmitykin musta kita. Katselin hajamielisenä ympärilleni… ja yht'äkkiä näin noin sadan askeleen päässä harmaaseen vaippaan kääriytyneen olennon. Tunsin sen Girsheliksi. Hän seisoi kauan liikkumatta samalla paikalla, juoksi sitten vähän syrjemmäksi, vilkasi kiireesti ja arasti ympärilleen… huudahti, istuutui, varovasti kurotti kaulansa pitkäksi ja alkoi taas tähystellä ja kuunnella. Näin aivan selvään kaikki hänen liikkeensä. Hän pisti käden poveensa, otti sieltä tukun papereita, lyijykynän, ja alkoi sitten kirjoittaa ja piirtää jotakin. Girshel pysähtyi alinomaa, kyyristyi kuin jänis, tähysteli tarkasti ympäristöä ja aivan kuin piirsi kuvaa leiristämme. Usein hän piilotti paperinsa, siristi silmiään, haisteli ilmaa ja yhä uudelleen ryhtyi työhön. Vihdoin juutalainen istui ruohoon, riisui kenkänsä, kätki siihen paperin; mutta hän ei ehtinyt oikaista itseään, ennenkuin yht'äkkiä, noin kymmenen askeleen päässä hänestä, vallituksen vieremän takaa ilmestyi kersantti Siljafkan viiksikäs pää ja sen jälessä kohosi muu ruumis koko kömpelössä pituudessaan. Juutalainen seisoi häneen selin. Siljafka lähestyi häntä ripeästi laskien raskaan kätensä hänen olalleen. Girshel aivan kuin lyyhistyi kokoon. Hän vapisi kuin lehti ja päästi tuskallisen, jänismäisen huudahduksen. Siljafka alkoi uhkaavasti puhutella häntä ja tarttui häntä kaulukseen. Minä en voinut kuulla heidän keskusteluaan, mutta juutalaisen levottomista liikkeistä ja rukoilevasta, ulisevasta äänestä päätin, kuinka asianlaita oli. Juutalainen heittäytyi pari kertaa kersantin jalkoihin, pisti kätensä taskuun, kiskoi sieltä esille kirjavan, repaleisen huivin, levitti sen eteensä ja etsi sen poimuista kultarahan… Siljafka otti tärkeänä antimen, mutta raahasi edelleenkin juutalaista kauluksesta. Juutalainen riuhtasihe irti ja heittäytyi syrjään; kersantti alkoi juosta hänen jälessään. Juutalainen pisteli aika vauhtia; hänen sinisukkaiset jalkansa välkähtelivät nopeassa juoksussa; mutta hän läkähtyi pian, lankesi istualleen, ja niin Siljafka korjasi hänet käsivarsilleen ja kantoi suoraapäätä leiriin. Minä nousin ja menin heitä vastaan.
– Ka, tässä! teidän jalosukuisuutenne, tuon teille vakoojan! Hiki valui virtanaan kookkaan vähävenäläisen päälaelta. – Koetahan vielä kiemurrella siinä, senkin paholainen! Ka, noin, kuristanko sinut, odotahan!
Onneton Girshel nojautui heikosti kyynärpäin Siljafkan rintaa vasten, sätkytti heikosti koipiaan… Silmät kääntyivät nurin tuskallisesta ponnistuksesta…
– Mitä tämä merkitsee? – kysyin Siljafkalta.
– Katsokaa, teidän jalosukuisuutenne, suvaitkaa ottaa kenkä hänen oikeasta jalastaan, – minä en ylety. – Hän piti yhä juutalaista käsissään.
Minä riisuin kengän, otin sen sisästä huolellisesti käärityn paperin, kiersin sen auki ja näin tarkan piirroksen leiristämme. Kedon kohdalle oli useaan paikkaan kirjoitettu hienolla käsialalla huomautuksia juutalaisten kielellä.
Sillä välin Siljafka nosti Girshelin jaloilleen.
Girshel avasi silmänsä, huomasi minut ja heittäytyi eteeni polvilleen.
Vaieten näytin hänelle paperin.
– Mitä tämä on?
– Tämä, – niin, herra upseeri. Tämä on minun, niin. – Hänen äänensä katkesi.
– Oletko vakooja?
Hän ei ymmärtänyt minua, mutisi sekavia sanoja ja vapisten tavoitteli jalkojani…
– Oletko vakooja?
– Ai! – huusi hän heikosti ja hänen päänsä tutisi. – Kuinka se olisi mahdollista? Minä en milloinkaan; en ensinkään. Ei ole mahdollista; ei ole. Minä olen valmis. Minä – kohta. Annan rahoja… maksan, – sopotti hän sulkien silmänsä.
Pieni myssy riippui takaraivolla; punainen tukka oli kylmästä hiestä takertunut niskaan, huulet sinertivät ja jännittyivät tuskallisesti, kulmakarvat rypistyivät kuin sairaalla, posket riippuivat pitkinä poimuina…
Sotilaat ympäröivät meitä. Minun oli ensin aikomukseni säikyttää Girsheliä kelpolailla, mutta käskin nyt Siljafkan vaieta. Asia oli nyt selvä, sen täytyi siis tulla päällikkökunnan tietoon.
– Vie hänet kenraalin luo, – sanoin minä kersantille.
– Herra upseeri, teidän jalosukuisuutenne! – huusi juutalainen epätoivoissaan: – minussa ei ole syytä; ei ole syytä… Käskekää päästää minut, käskekää…
– Kyllä hänen ylhäisyytensä tutkii, – puhui Siljafka. – Menkäämme.
– Teidän jalosukuisuutenne, – huusi juutalainen jälkeeni: – käskekää! armahtakaa!
Hänen huutonsa viilsi korvissani. Kiiruhdin kulkuani.
Meidän kenraalimme oli saksalaissyntyinen, rehellinen ja hyväluontoinen mies, mutta ankara muodollisuuksien noudattaja. Menin hänen pieneen, tilapäisesti rakennettuun taloonsa, ja tein lyhyesti selkoa käyntini syystä. Tunsin sotaiset säädökset kaikessa ankaruudessaan, enkä siitä syystä maininnut sanaa "vakoilija", vaan koetin esittää asian mitättömänä ja huomiota ansaitsemattomana tapahtumana. Mutta, Girshelin onnettomuudeksi, oli kenraalilla velvollisuuden noudattaminen ylempänä säälin tunteita.
– Te, nuori mies, – sanoi hän minulle: – olette kokematon. Sota-asioissa olette vielä kokemusta vailla. Asia, josta minulle olette tehneet raportin, on tärkeä, perin tärkeä… Mutta missä on mies, joka vangittiin? Se juutalainen? Missä hän on?
Menin ulos ja käskin tuoda juutalaisen. Juutalainen tuotiin. Onneton tuskin pysyi jaloillaan.
– No, – sanoi kenraali, – ja missä on piirustus, joka tavattiin tällä juutalaisella?
Minä ojensin hänelle paperin. Kenraali kiersi sen auki, väistyi taaksepäin, siristi silmiään, hänen muotonsa synkistyi.
– Tämä on me-er-kill-ll-istä… – sammalteli hän. – Kuka hänet vangitsi?
– Minä, teidän ylhäisyytenne! – tavasi Siljafka juhlallisesti.
– No! hyvä! hyvä!.. No, poikaseni, mitä sanot puolustukseksesi?
– Te… te… teidän ylhäisyytenne, – jokelsi Girshe – minä… armoa… teidän ylhäisyytenne… en ole syyllinen… kysykää herra upseerilta… minä olen toimittaja, rehellinen toimittaja.
– Häntä tulee tutkia, – sanoi kenraali tärkeästi nyökyttäen päätään. – No, kuinka sinä tämän, veli?
– En ole syyllinen, teidän ylhäisyytenne, en ole syyllinen.
– Kuitenkaan se ei ole mahdollista, se on uskomatonta. Olettehan te, niinkuin Venäjällä sanotaan, tavattu itse työssä, aivan itse toimissa.
– Sallikaa minun sanoa, teidän ylhäisyytenne: en ole syyllinen.
– Sinä piirsit kuvan? sinä olet vakooja, vihollisten vakoilija?
– En minä! – huusi Girshel äkisti: – en minä, teidän ylhäisyytenne!
Kenraali katsahti Siljafkaan.
– Ka, valehtelee, hän, teidän ylhäisyytenne. Herra upseeri otti itse hänen kengästään kirjoituksen.
Kenraali katsoi minuun. Minun täytyi nyökäyttää päätäni.
– Sinä, armas lapsi, olet vihollisen vakoilija… armahaiseni…
– En minä… en minä… kuiskasi hätääntynyt juutalainen.
– Sinä olet hankkinut tämäntapaisia tietoja ennenkin viholliselle?
Tunnusta pois…
– En ensinkään!
– Sinä, armas lapsi, et minua petä. Sinä olet vakoilija!
Juutalainen sulki silmänsä, pudisti päätään ja nosteli viittansa liepeitä.
– Hän on hirtettävä, – puhui kenraali ilmeikkäästi hetken vaiettuaan: – lakien mukaan. Missä on herra Teodor Schlikelman?
Juoksivat Schlinkelman'ia, kenraalin adjutanttia noutamaan. Girshel muuttui aivan vihertävän kalpeaksi, avasi suunsa, mulkoili silmillään. Adjutantti ilmestyi huoneeseen. Kenraali antoi hänelle asiaan kuuluvia määräyksiä. Kirjurin laihat rokonarpiset kasvot näkyivät ovesta. Pari kolme upseeria vilkasi uteliaasti ovelta.
– Säälikää, teidän ylhäisyytenne, – sanoin kenraalille saksaksi, parhaan taitoni mukaan: – päästäkää hänet…
– Te, nuori mies, – vastasi kenraali minulle venäjäksi: – sanoin jo, että olette kokematon, ja siksi pyydän teitä vaikenemaan ja jättämään minut rauhaan.
Girshel heittäytyi parkaisten kenraalin jalkain juureen.
– Teidän ylhäisyytenne, armahtakaa, en tule vastedes, en tule, teidän ylhäisyytenne, vaimo on minulla… teidän ylhäisyytenne, tytär on… armahtakaa…
– Mikä auttaa!
– Syyllinen, teidän ylhäisyytenne, aivan syyllinen olen… ensi kerta, teidän ylhäisyytenne, ensimäinen kerta, uskottehan!
– Ettekö ole muita papereita hommanneet?
– Ensi kerta, teidän ylhäisyytenne… ensi kerta… vaimo… lapset… armahtakaa…
– No sinä olet vakoilija.
– Vaimo… teidän ylhäisyytenne… lapset… Kenraalia säälitti, mutta mitä tehdä.
– Lakien mukaan juutalainen hirtettäköön, sanoi hän tärisyttävästi ja sen näköisenä kuin ihminen, joka on pakoitettu, tuska sydämessä, tukahuttamaan parhaat tunteensa välttämättömän velvollisuuden tähden: – hirtettäköön! Teodor Karlitsh, pyydän teitä kirjoittamaan tästä tapauksesta raportin, joka…
Girshelissä tapahtui äkkiä kauhistuttava muutos. Tavallisen, juutalaiselle ominaisen tärisyttävän pelästyksen asemesta, hänen kasvoilleen kuvastui hirveä kuoleman tuska. Hän reutoili kuin pyydystetty otus, aukoi suutaan, röhisi oudosti, jopa hyppeli paikallaan suonenvedontapaisesti ojennellen kyynärpäitään. Hänellä oli vain toinen kenkä jalassa, toisen olivat unohtaneet panna jalkaan… vaippa oli jäänyt auki, myssy oli pudonnut takaraivolle…
Me vavahdimme kaikki. Kenraali vaikeni.
– Teidän ylhäisyytenne, – sanoin jälleen: – armahtakaa tätä onnetonta.
– Ei voi. Laki käskee, – vastasi kenraali lyhyesti, vältellen mielenkuohua: – muille varoitukseksi.
– Jumalan nimessä…
– Herra kornetti, olkaa hyvä, menkää toimeenne – sanoi kenraali ja osoitti käskien ovea.
Minä kumarsin ja menin. Mutta koska minulla ei sillä kertaa ollut tointa kerrassaan minkäänlaista, jäin seisomaan matkan päähän kenraalin talosta.
Parin minuutin kuluttua ilmestyi Girshel Siljafkan ja kolmen sotilaan seuraamana. Juutalaisparka oli sidottu ja saattoi vaivoin astua. Siljafka meni ohitseni leiriin ja palasi pian nuora mukanaan. Ankara säälintunne kuvastui hänen karkeista, rehellisistä kasvoistaan. Nähdessään nuoran, juutalainen heilautti käsiään, putosi istumaan ja alkoi valittaen itkeä. Sotilaat seisoivat hänen ympärillään katsellen synkästi maahan. Minä lähestyin Girsheliä, aloin puhua hänelle, hän parkui kuin lapsi katsomatta minuun. Minä menin kotiini, heittäysin matolle ja – sulin silmäni…
Yhtäkkiä kuulin jonkun kiiruhtavan sisään telttaani. Minä nostin kasvoni ja näin Saaran; hänen muotonsa oli muuttunut. Hän heittäytyi luokseni ja tarttui käsiini.
– Menkäämme, menkäämme, – hätäili hän hengästyneenä.
– Mihin, miksi? jäädään mieluummin tänne.
– Isän, isän luo, pikemmin… pelasta hänet… pelasta!
– Minkä isän luo?
– Minun isäni luo; hänet hirtetään…
– Kuinka! ei suinkaan Girshel…
– Minun isäni… kerron sitten sinulle kaikki, – lisäsi hän, epätoivoisena väännellen käsiään: – mutta pikemmin… pikemmin…
Kiiruhdimme ulos. Kedolla tiellä, yksinäisen koivun ympärillä hääräili joukko sotilaita… Saara vaieten osoitti sinne sormellaan…
– Odota, – sanoin minä äkisti: – mihin juoksemme? Sotamiehet eivät tottele nyt minua.
Saara aivan veti minut mukanaan… Tunnustan, että päätäni huimasi…
– Kuule, Saara, – sanoin hänelle: – ei auta mitään juosta sinne? Mieluummin menen uudelleen kenraalin luo, mennään yhdessä; koetamme taivuttaa hänet…
Saara pysähtyi ja katsoi minuun kuin mieletön.
– Ymmärrä minua, Saara, Jumalan nimessä. Minä en voi isääsi armahtaa, mutta kenraali voi. Menkäämme hänen luoksensa.
– Mutta sillä aikaa ne hirttävät hänet, – voihki neitonen…
Minä vilkasin taakseni. Vähän matkan päässä seisoi kirjuri.
– Ivanov, – huusin hänelle: – juokse, ole hyvä, tuonne: käske heidän odottaa, sano, että minä menen kenraalin puheille hänen puolestaan.
– Kuulen…
Ivanov meni juosten.
Meitä ei laskettu kenraalin luo. Turhaan yritin pyytää, vakuuttaa, jopa toruakin… turhaan Saara repi hiuksiaan ja ahdisti vahtisotilaita: meitä ei laskettu.
Saara loi hurjia katseita ympärilleen, tarttui molemmin käsin päähänsä ja riensi suoraapäätä kedolle, isän luo. Minä hänen jälessään. Katsoivat meihin neuvottomina…
Juoksimme sotilaiden luo. He asettuivat piiriin, ja, voitteko uskoa, nauroivat, nauroivat Girshel paralle! Minä punastuin ja huusin heille. Juutalainen näki meidät ja heittäytyi tyttärensä kaulaan. Saara tarttui häneen, mielettömän sairaan vimmalla.
Ukko-raukka luuli, että hänet vapautetaan… Hän alkoi jo kiitellä minua… Minä käänsin silmäni pois…
– Teidän jalosukuisuutenne, – huudahti hän ojentaen kätensä. – Enkö ole armahdettu?
Minä vaikenin.
– Enkö?
– Ette.
– Teidän jalosukuisuutenne, – mutisi hän: – katsokaa, teidän jalosukuisuutenne, katsokaa… kas tuossa hän on, neitonen – tiedättekö – hän on minun tyttäreni.
– Tiedän, – vastasin minä, ja käänsin taas kasvoni pois.
– Teidän jalosukuisuutenne, – huudahti hän: – minä en poistunut telttanne luota! Minä en mistään hinnasta… – Hän seisahtui ja peitti silmänsä hetkiseksi… – Minä himoitsin teidän rahojanne, teidän jalosukuisuutenne, täytyy tunnustaakseni, rahoja… mutta en mistään hinnasta…
Minä vaikenin. Girshel oli minulle vastenmielinen, samoin hänen apulaisensa…
– Mutta nyt, jos te pelastatte minut, – kuiskasi juutalainen: – niin käsken – minä… ymmärrättekö?.. kaikki… olen valmis kaikkeen…
Hän vapisi kuin lehti tuulessa, ja katseli ympärilleen. Saara syleili häntä kiihkoisesti mutta ääneti. Adjutantti saapui heidän luokseen.
– Herra kornetti, – sanoi hän minulle: – hänen ylhäisyytensä käski vangita teidät. Mutta te… Hän osoitti vaieten sotilaille juutalaista… heti hänet…
Siljafka lähestyi juutalaista.
– Teodor Karlitsh, – sanoin minä adjutantille (hänen kanssaan oli tullut viisi sotilasta): – käskekää ainakin viedä pois tämä naisraukka.
– Tietysti, mielelläni.
Onneton tuskin hengitti. Girshel kuiskasi jotain hänen korvaansa juutalaisten kielellä…
Sotamiehet vaivoin raastoivat Saaran isän syleilyistä ja hellävaroen veivät hänet etäämmäksi. Mutta hän riuhtasi itsensä irti ja heittäytyi uudelleen Girshelin luo… Siljafka esti hänet. Saara työnsi hänet luotaan, tyttö hieman punastui, hänen silmänsä välähtelivät, hän ojensi kätensä.
– Kiroon minä teidät kaikki, – huusi hän saksaksi: – olkaat kolmasti kirotut, te ja teidän koko vihattava sukunne, köyhyys, hedelmättömyys teidän osaksenne tulkoon ja väkivaltainen, häpeällinen kuolema teidät nujertakoon! Peittäköön maa teidän jalkanne, jumalattomat, tunnottomat, verenimijät, koirat…
Hänen päänsä painui taaksepäin… hän kaatui maahan… Hänet nostettiin ylös ja vietiin pois.
Sotilaat kohottivat Girsheliä kainaloista. Silloin ymmärsin, miksi sotilaat nauroivat hänelle, kun Saaran kanssa tulimme leirille. Hän oli todella naurettava huolimatta kauhistuttavasta tilastaan. Tuskallinen ero elämästä, tyttärestä, perheestä, aikaansai onnettomassa uhrissa sellaisia eleitä, huutoja, hyppyjä, että tahtomattakin hymyilimme, vaikka sydänalaamme kouristi kauhusta. Onneton jähmettyi pelosta…
– Oi, oi, oi! – huusi hän: – oi… malttakaa! kerron… paljon kerron. Herra ali-kersantti, te tunnette minut. Olen toimittaja, rehellinen toimittaja. Älkää käykö kiinni! Odottakaa vielä hetkinen, hetkinen, pieni hetkinen odottakaa! Päästäkää minut, olen köyhä juutalainen. Saara… missä on Saara? Oo, minä tiedän! hän on herra asunto-upseerin luona (Herra tiesi miksi juutalainen antoi minulle sellaisen olemattoman arvonimen) Herra asunto-upseeri! Minä en väisty telttanne luota. (Sotilaat aikoivat käydä käsiksi Girsheliin… hän kirkaisi korviasärkevästi ja kimposi irti heidän käsistään). Teidän jalosukuisuutenne!.. armahtakaa onnetonta perheenisää! – Minä annan kymmenen tukaattia, viisitoista annan, teidän jalosukuisuutenne!.. (Hänet raastettiin koivun luo)… – Säästäkää! Armahtakaa! herra asunto-upseeri! teidän korkeutenne! herra yli-kenraali ja yli-päällikkö!
Juutalaisen kaulaan putosi silmukka… minä suljin silmäni ja läksin juoksemaan.
Istuin kaksi viikkoa vankina. Minulle kerrottiin onnettoman Grishelin lesken tulleen noutamaan vainajan vaatteet. Kenraali käski antaa hänelle sata ruplaa. Saaraa en enää milloinkaan nähnyt. Sain haavan; minut vietiin sairaalaan. Kun toinnuin, oli Danzig jo antautunut, – ja minä jätin rykmenttini Reinin rannoille.
